Päivä 9: Maailman katolla

Vaikka nukuinkin melko hyvin, tämän yön aikana tajusin miksi riippumatto kannattaa ripustaa mielummin kuin käyttää sitä vettä läpäisevänä telttana maan pinnalla. Yön aikana ensinnäkin ripisteli vettä muutamaan otteeseen huolimatta siitä, että taivaalla näkyi tuskin pilvenhattaraakaan. Päättelin tämän olevan jokin vuonon reunassa vallitseva äärimmäisen paikallinen mikroilmasto. Luottavaisena siihen että pilvettömältä taivaalta ei voi sataa kovin paljoa, annoin veden tippua riippumaton hyttysverkon läpi ja jatkoin unia. Toinen hankaluus oli se, että yritin nukkua vatsallani, mutta puhallettava tyynyni puhkesi jokunen yö sitten ja jouduin korvaamaan sen muovipussiin sullotulla vaatemytyllä. Tämä kova tyyny yhdistettynä melko kovaan alustaan tarkoittivat että joka tapauksessa päädyin nukkumaan selälläni, mikä olisi ollut ehdottomasti mukavampaa roikkuvassa riippumatossa. Olin jo ehtinyt alkaa pohtia telttaan vaihtamista, sillä monilla leirintäalueilla on tuntunut olevan vaikeuksia löytää sopivia puita, mutta joudun ehkä pohtimaan asiaa vielä hiukan lisää mikäli telttojen mukavuus on tätä tasoa.

Päivän ohjelma on tällä kertaa melko poikkeuksellinen. Tehokkaan matkanteon sijaan ajan epäsuoraa mutta toivon mukaan näyttävää ja antoisaa vuoristoreittiä nimeltä Aursjovegen. Tie muodostaa U-kirjaimen muotoisen mutkan siten, että nousen tielle ensin Sunndalsorasta yhtä jokilaaksoa pitkin, ja alas toista siten ettäkun lopulta huomenna toivon mukaan jatkan matkaa takaisin vuonon rannassa kulkevalle maantielle, olen lähimmilläni vain noin 30 kilometrin päässä Sunndalsoran keskustasta linnuntietä mitattuna. Alunperin voimalaitosten rakennus- ja huoltotöitä varten rakennettu yhteys on nyttemmin avattu turisteille, joskin moottoriajoneuvot joutuvat maksamaan tien käytöstä tietullin, mistä minä onneksi pyöräilijänä vältyn. Sunndalsorasta ensin tien alkupisteelle, sitten tien läpi ja vielä vuoriston jälkeen seuraavalle leirintäalueelle on matkaa noin 70 km, mikä kuulostaa kevyeltä, kehuskelinhan eilisen samanmittaista ajoa lähes lepotauoksi. Tämän tien erotuksena on kuitenkin se, että pinta on laadultaan vaihtelevaa ja ennen kaikkea päivä sisältää koko reissun tähän asti ylivoimaisesti brutaaleimman nousun, joten halusin lähteä tien päälle melko hyvissä ajoin.

Hylätyltä tieltä ja Fjordparkenin läpi keskustaan ajettuani kävin marketista jälleen täytetyn paninin, jota päätin vielä päivän tuleva rääkki mielessä täydentää paketillisella pepperoniviipaleita. Tuotos oli hiukan kuiva mutta ainakin kunnon ruiskaus proteiinia ja energiaa päivään. Tuleville reissuille hyvä idea saattaisi olla pikaruokaloista tutut yksittäispakatut ketsupit tai majoneesit juuri tällaisia tilanteita varten.

Ajourakka alkoi maltillisesti joenuomaa ylöspäin Sunndalsoran keskustasta etelään. Tien varressa oli idyllisiä maalaistaloja ja laiduntavia lehmiä ja lampaita. Vaikka tällainen paikka onkin luultavasti syksyllä ja talvella jyrkkien kielekkeiden varjostama ja rannikon ja vuorten sateen ja tuiskun piiskaama, nyt kauniina aurinkoisena kesäpäivänä ohi polkiessani se näytti parhaat puolensa. Erään talon säntillisesti hoidetun puutarhan ohi polkiessani mieleen tulikin Muumilaakso.

Muumien jälkeen eteen tuli automaattinen tietullin rahastuspiste ja 55 km pituinen Aursjovegenin varsinainen osuus alkoi. Kevyesti virtaavan joen kanssa maltillista tahtia noussut tie muuttui jyrkäksi, ja sain tulevasta kiipeämisestä hiukan esimakua kun kiipesin ensimmäisen tekojärven pinnan tasalle. Tämän jälkeen sain pienen hengähdystauon, kun tie kulki tekojärven reunaa seuraillen tasaisesti. Tämän jälkeen nousu alkoi toden teolla ja katselin hiukan epäuskoisesti edessä auennutta jokilaakson päätyä, jonka reunamaa kapea tie kiemurteli serpentiininä ylös. Muistin katsoneeni eilen karttasovelluksestä, että tämän jyrkän nousun aikana yksinään tie nousee noin 800 metriä ylöspäin, vastaten lähes etäisyyttä merenpinnasta Haltitunturin huipulle asti. Poljin pienimmällä vaihteella mikä pyörästäni löytyy, mutta sekään ei ollut riittävän kevyt tarvitseemaani kadenssia varten, joten sen sijaan jouduin sprinttaamaan aina pätkän ylös ja sitten pitämään hengähdys- ja juomataukoja. Vähitellen korkeus kuitenkin kasvoi, ja sen mukana myös paljaalta ylängöltä puhaltava tuuli koveni ja kylmeni. Kun viimein pääsin nousun loppuun, olin puhki, mutta myös tyytyväinen tietäessäni että tästä eteenpäin tie olisi valtaosin tasaista tai ylös ja alas mutkittelevaa ennen lopussa odottavaa vastaavanlaista jyrkkien laskujen sarjaa.

Nousun laella edessäni aukeni karu ja laaja tundra kokonaan puurajan yläpuolella. Maisemaa hallitsivat voimalaitoksia varten rakennetut suuret tekojärvien altaat, mutta luonnolllisia järviä ja niihin ylempää lumilaikuista laskevia solisevia sulamisveden virtoja oli runsaasti. Ylänköä pitkin kiemurtelevaa soratietä edetessäni siellä täällä alkoi eteen tulla myös pelkistetyn näköisiä, mutta selkeästi melko uusia mökkejä. Ihmettelin hiukan miksi näin karuun ja vieläpä talvikauden ajaksi suljettuun ympäristöön on rakennettu mökkejä. Ehkä otan sen selville joku myöhempi päivä kun energiaa riittää enemmän.

Melko pian nousun jälkeen auringon ollessa vielä esillä tuulikin päätti tyyntyä hetkeksi ja menin tien varteen levähdysalueelle lepuuttamaan väsyneitä lihaksiani. Kävin maahan makaamaan pyörän viereen ja aurinko lämmitti niin mukavasti että saatoin torkahtaakin hetkeksi. Tämän jälkeen matkaa jatkaessani aurinko kuitenkin meni pilviverhon taakse piiloon eikä enää tullut esille, vaan loppupäivän sain pieniä sadekuuroja epätasaisin välein niskaani. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut maisemista nauttimista ja asetuin polkemaan tasaiseen rytmiin, joskin hitaasti johtuen melko voimakkaasta vastatuulesta ja tien pehmeähköstä päällysteestä. Jonkin ajan kuluttua söin retkikeittimellä lounaan pienen järven rantaan rakennetulla laiturilla, joka oli merkitty liikuntarajoitteisille tarkoitetuksi kalastuspaikaksi. Hyvin huomaavaista.

Jatkaessani matkaa kohti tien eteläisimmässä päässä sijaitsevaa Aursjoen-tekojärveä, maisema avartui entisestään ja sen mukana myös vastainen tuuli voimistui. Tuuli oli lopulta niin voimakas, että jouduin etenemään tasamaalla käyttäen samaa pienintä vaihdetta millä olin kiivennyt tänne ylös aikaisemmin päivällä. Lopulta tien suunta kuitenkin kääntyi luoteeseen, tuuli muuttui vastaisesta myötäiseksi tai sivulta puhaltavaksi ja tiesin, että maali häämöttää jo. Aursjoenia säätelevän padon luona oli myös hotelli ja ravintola, joka mainosti tien varressa jäätelöä, mutta lumilämpäreiden ympäröimänä ja kylmän sateen piiskaamana päätin että nyt ei ehkä ole aika jäätelölle. Jatkoin matkaa padon ohi, mutta viimeiset kymmenisen kilometriä edessä odottavalle laskulle seuraavaan jokilaaksoon olivat silti rankat, kun tie kiipesi vielä hiukan korkeammalle ja voimakkaan puuskaisessa sivutuulessa oli poljettava varoen.

Lopulta mutkitteleva lasku alas laakson pohjalla odottavaan kylään tuli näkyville samassa kohtaa kuin pienellä kivimonumentilla merkitty tien korkein piste 947 metrin korkeudessa. Tässä kohtaa oli myös näköalapaikka kanjonin reunalla vain pienen kävelymatkan päässä tiestä, johon minun piti tietysti mennä. Paikalta näkyi joen kovertaman kanjonin toisella puolella laskeutuva vesiputous sekä pohjalla häämöttävän kylän talot, traktorit ja heinäpaalit. Kaikkea tätä pääsi ihailemaan pystysuorana kymmeniä metrejä laskeutuvien kallionkielekkeiden reunalta asti. En pelkää korkeita paikkoja, mutta haluan pysyä elossa, joten ryömin yhdessä kohtaa kallion reunalle ja kurkkasin kielekkeen yli alas ja parissa muussa kohdassa istuuduin alas ja pysyttelin suosiolla muutaman askeleen turvaetäisyyden päässä reunasta. Tämä paikka oli suojassa tuulelta ja sade oli lakannut, joten vietin paikalla melko kauan tuijottaen maisemaa hypnotisoituneena. Aina välillä kun otin valokuvan tai käytin puhelinta, vilkaisu takaisin kohti satojen metrien päässä häämöttävää laakson pohjaa sai pienen huimauksen pulssin aikaiseksi, kun aivot käsittivät taas kaiken edessään näkemänsä majesteettisen skaalan. Tämä oli upea päätös päivälle ja paikasta teki ehdottomasti hienomman se, että se oli kuin palkinto pitkän kiipeämisen, vastatuulta vastaan taistelun ja vielä uudestaan sivutuulessa tempoilun jälkeen.

Lasku alas laakson pohjalle näköalatasanteen jälkeen ei ollut niin mukava kuin eilisen lasku, missä rikoin nopeusennätykseni. Vaihteleva sorapäälyste, mutkikas tie ja liian jyrkkä laskukulma tarkoittivat, että valtaosa energiasta kului jarrulevyjen lämmittämiseen eikä nopeaa ajamiseen. Jouduin jopa pysähtelemään laskun aikana pari kertaa koska pelkäsin jarrujen ylikuumenevan. Matkalla oli kuitenkin hauska spiraalinmallinen, valaisematon tunneli, joka auttoi tietä saavuttamaan laakson pohjan. Vastapään tietulliaseman jälkeen olin jälleen asfalttitiellä, jota pitkin viimeinen puolituntinen seuraavassa kylässä sijaitsevalle leirintäalueelle taittui niin tavanomaisesti ja kivuttomasti että se tuntui lähes luksukselta Aursjovegeniin verrattuna.

Valitettavasti leirintäalueella ei ollut jälleen riippumaton ripustuspuita, mutta miehittämätön respa tarjosi mahdollisuuden maksaa pelkästä suihkusta itsepalveluna, jonka tein ja sen jälkeen leiriydin läheiselle mäntykankaalle. Olen tyytyväinen mutta aivan rätti lyhyestä etäisyydestä huolimatta, jotain päivän rasittavuudesta kertonee alle 14 km/h jäänyt keskinopeus. Lisäksi veikkaan että etäisyys ja nousu eivät ole aivan oikein, koska on mahdotonta että lähdin nousemaan merenpinnan tasosta ja silti laskin enemmän kuin nousin. Veikkaan, että paikoin poljin ylöspäin niin hitaasti, että ajotietokone kuvitteli minun olevan paikoillaan ja keskeytti tallennuksen automaatisesti.

Päivä 9: Aursjovegen
Ajomatka: 77 km
Ajoaika: 5 h 33 min
Keskinopeus: 13,8
Nousu yht. 1577 m
Lasku yht. 1624 m

Päivä 8: Viimein lämpöä

Suunnitelmani mukaan nukuin pitkään, vaikkakin uni oli hiukan katkonaista koska en halunnut maksaa majatalossa lisää lakanoista, ja makuupussin ja makuualustan kanssa sängyssä nukkuminen vaati hiukan totuttelua: makuupussissa sisällä oli liian kuuma, mutta siihen oli vaikea kääriytyä kuten tavalliseen peittoon. Söin tyypilliseen tapaan pikapastan ja tonnikalasäilykkeen aamupalaksi, ja pakattuani jatkoin pikaisesti Oppdalin keskustaan täydentämään ruokavarastoja. Urheiluliikkeestä ostin ohuen makuupussin suojan, jonka siis menee nukkujan ja makuupussin väliin, koska lämpimällä säällä paljas iho halvan makuupussini keinokuitua vasten ei tunnu mukavimmalta, ja kylmällä se ehkä tarjoaa vielä aavistuksen lisälämpöä ja ainakin suojaa makuupussia likaantumiselta. Ruokakaupasta ostin matkalle lounaaksi mukaan burriton, sillä ennen päämäärääni 70 km päässä ei kartan mukaan näkynyt olevan palveluita, enkä halunnut tehdä retkikeittimellä tien poskessa toista pikapasta-annosta putkeen.

Olin saapunut Oppdaliin pohjoisesta jokilaaksoa pitkin, ja lähdin nyt poistumaan sieltä länteen toista joenuomaa seuraillen. Eilisen tapaan tätä reittiä seurasi päätie, jolla jouduin polkemaan osan matkasta, sekä paikoin joen vastalaidalla asukkaita ja maataloutta palveleva paikallistie, jolla loput päivän ajosta taittui. Onneksi tämä päätie ei kuitenkaan ollut valtatietason väylä ja liikenne oli sen verran hiljaista että polkeminen maistui mukavalta myös päätietä pitkin. Paikallistien kiemurrellessa laakson pohjalle päätiehen liittymistä varten eteen sattui myös yksi tähänasti jylhimmistä näkymistä, kun kapeana virtaava joki oli syövyttänyt kallioon syvän ja teräväreunaisen uoman.

Päätieosuudelle sattui myös päivän suurin lasku, josta pystyin melko vähäisestä liikennemäärästä ja hyvästä päällysteestä johtuen ottamaan kaiken irti. Ja toisin kuin Trondheimin liepeillä spekuloin, ei pyörän raskas kuorma hidastellut liiemmalti, sillä laskun aikana rikoin henkilökohtaisen nopeusennätykseni lukemalla 67,8 km/h. Nopeus olisi luultavasti noussut vieläkin suuremmaksi mikäli tuuli olisi ollut vastaisen sijaan tyyni tai myötäinen. Koska vuoristo-osuuksia ehtii tulla matkan aikana vielä lukuisia lisää, on täysin mahdollista että 70 km/h menee vielä jossain kohtaa rikki.

Jyrkän laskun jälkeen lämpötila kohosi ainakin pari astetta kertaheitolla ja sattumalta myös aurinko alkoi tulla esiin. Siispä päätin pysähtyä syömään lounasburritoani joen rantaan kohtaan, jossa valtaosin kuiva joenpohja oli noin 50 metriä leveä. Ilmeisesti joki täyttää uomansa kokonaan vain keväällä sulamisvesien huippuvirtauksen aikaan, mutta nyt pystyin ruokailun jälkeen viipyilemään paikalla ja käveleskelemään kauniin pyöreäksi hioutuneiden kivien täyttämää joenpohjaa pitkin, kuunnellen veden solinaa ja lintujen laulua. Valitettavasti kuivaan joenpohjaan päästäkseni jouduin hyppäämään pienen sivu-uoman yli ja tietenkin päädyin kastelemaan kenkäni. Onneksi kangaskengät kuivuvat nopeasti ajon aikaisessa ilmavirrassa, joten vahinko ei ollut suuri.

 

 

 

 

Lähestyessäni Sunndalsøraa jokilaaksoa reunustavilta kallioilta alkoi laskea enemmän ja enemmän vesiputouksia. Yksi näistä on 845 metrisenä maailman kahdeksanneksi korkein vesiputous, Vinnufossen. Vaikka sen virtausmäärä ei olekaan erityisen suuri, polkiessani alas jokilaaksoa se ilmestyi vuorenseinämän katseenvangitsijaksi jo kaukaa. Valtavasta korkeudestaan johtuen putouksen näkee helposti päätien varressa olevalta taukopaikalta, mutta minun piti luonnollisesti kiivetä putouksen viereen johtavat 700 kiviporrasta. Askelmien kiipeäminen ja jostain syystä erityisesti laskeutuminen tuntui rankalta siitä huolimatta, että ajallisesti kiipeämisurakka oli vain murto-osa jopa tämän päivän lyhyenlaisesta ajomatkasta, ehkä johtuen eri lihasryhmien rasituksesta. Putous oli läheltä vaikuttava, tosin johtuen sen lukuisista askelmista ei suuri pudotuskorkeus enää tehnyt samanlaista vaikutusta läheltä katsottuna, ja yhtä hyvin olisi voinut olla jonkin paljon matalamman putouksen vieressä seisomassa. Tästä huolimatta askelmien kiipeäminen oli vaivan arvoista jo pelkästään laaksoon auenneiden näkymien ansiosta. Joku masokisti tuli myös matkalla vastaan juosten portaita ylös ja alas. Kuntoportaat ovat minulle toki tuttu käsite, mutta nämä olivat luonnonkivestä hakattuja epätasaisia ja vaihtelevankorkuisia askelmia, joten toivon että hän oli kuntoilu-urakassaan riittävän varovainen.

Kaupunki oli jo lähellä, ja ohitin majoituspaikaksi tarkoittamani leirintäalueen matkalla keskustaan syömään illallista. Päätin hakea ruoan ostoskeskuksessa sijaitsevasta ketjupizzeriasta ja päädyin syömään sen läheisellä puistonpenkillä. Koska aurinko oli edelleen esillä ja lämpötila oli kohonnut mukaviin lukemiin, ennen leirintäalueelle menemistä päätin vielä käydä keskustan lieppeillä meren rannassa sijaitsevassa Vuonopuistossa. Vanha päätie kulki paikan ohi, kunnes se oikaistiin tunnelilla, mutta tässä tapauksessa vanhaa päätietä ei jätetty avoimeksi, sillä vuonon reunaa halaavalla osuudella ei kaiketi ollut rakennuksia joita tien olisi pitänyt palvella. Alkuosa hylätystä tiestä on kuitenkin ilmeisen epävirallisesti kevyen liikenteen käytettävissä, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä tutkimassa paikkaa. Lukuunottamatta tien reunat vallanneita puita ja paikoin tielle pudonneita kivenlohkareita se olikin täysin kelvollinen. Vastaan tuli hylätty, valaisematon tunneli, jonka jälkeen tie jatkui vielä kunnes vastaan tuli toinen tunneli, joka oli suljettu lukitulla portilla ja varustettu vielä piikkilangalla. 

 

Koska sää oli tässä kohtaa vielä erinomaisen lämmin ja vuonon päässä helottava ilta-aurinko teki ympäristöstä lähes maagisen, päätinkin yöpyä hylätyn tieosuuden varrella olevalla pusikoituneella levähdysalueella. Loivaa penkaa hiukan alaspäin olisi ollut riippumaton pystytykseen sopivia puita, mutta sen sijaan päätinkin jättää riippumaton ripustamatta ja nukkua maassa, käyttäen riippumattoa ainoastaan hyönteissuojana ja estämään makuupussin likaantumisen pusikossa. Suuntasin vielä meren rantaan kirjoittamaan blogia. Juuri nyt, hiukan kymmenen jälkeen, ilma on vielä mukavan lämmin, meri on täysin tyyni ja aurinko on juuri liukumassa vuonon päässä näkyvien kukkuloiden taa ja jos ranta ei olisi vanhan tien lujittamiseksi ajettu täyteen valtavia lohkareita, saattaisin pulahtaa vielä uimaan. Jotain tällaista minulla oli mielessäni kun suunnittelin tätä reissua ja olen iloinen, että sain ainakin yhden epärealistisia toiveuniani vastanneen illan.

Päivä 8: Oppdal-Sunndalsøra
Ajomatka: 74 km
Ajoaika: 3 h 37 min
Keskinopeus: 20,3 km/h
Nousu yht. 725 m
Lasku yht. 1283 m