Päivä 7: Valtatien viemää

Aamulla pääsin melko vikkelästi matkaan illalla valmiiksi pakattujen tavaroiden ansiosta. Trondheimista lähteminen oli ensin hitaanlaista, mutta parin kilometrin jälkeen tajusin siirtyä viereisessä korttelissa kulkeneelle pyöräilyn pääväylälle ja matkanteko nopeutui. Tämä kuitenkin tiivistää kokemukseni kaupungin pyöräilyinfrasta: valikoidut pääväylät ovat korkean standardin mukaisesti rakennettuja ja hyvin viitoitettuja, mutta niiden ulkopuolella tarjolla on paikoin kapeita maalattuja pyöräkaistoja ja paikoin ei mitään. Paikalliset pyöräilivätkin vaihtelevasti joko autokaistoilla tai jalkakäytävillä tilanteesta riippuen. Tämän lyhyen vierailun perusteella arvioisin Trondheimin pyöräilykulttuurin ja -infran vierailemistani Pohjoismaisista kaupungeista heikoimmaksi, saa nähdä onko sama totta Norjassa myös laajemmin.

Auringossa kylpevä kävelykatu Trondheimin keskustassa

Keskustan alueella sain vielä nauttia auringosta, mutta noin puolen tunnin polkemisen jälkeen jouduin lyhyen mutta rajun sadekuuron ryöpyttämäksi. Vaikuttaakin siltä, että vuoristoisessa maastossa sadepilvet muodostuvat äkkiarvaamatta, eikä säätiedotuksen tai edes sadetutkan syynääminen juuri auta paikallisen kuurojen ennakoinnissa ja aionkin tästä eteenpäin pitää pyöräilyhanskat ja vettä hylkivät lisäkerrokset koko ajan käden ulottuvilla.

Monumentaalista liikenneinfraa Trondheimista poistuttaessa

Kaupungista poistuttuani minulle aukesi kaksi vaihtoehtoista reittiä etelään kohti Oppdalin pikkukaupunkia, jossa olin alustavasti suunnitellut yöpyväni. Voisin joko seurailla suoraan etelään suuntaavaa jokilaaksoa, jossa kulkee myös Osloon vievä vilkas päätie E6, tai ottaa hiukan epäsuorempi reitti kansallista pyöräilyreittiä pitkin. Päätin seurailla valtatien reittiä, osittain siksi, että noin 50 kilometrin etäisyydellä valtatietä myöten sijaitsevaan Størenin pikkukaupunkiin oli pyöräilyviitat, mitkä loivat toivoa siitä, että suuri osa matkasta olisi hyvin viitoitettua ja taittuisi joko pyörätiellä tai samansuuntaisilla paikallisteillä. Näin todella olikin: alkumatkan valtatie oli moottoritietä, ja pyöräily tapahtui paikallisteitä pitkin, ja moottoritien päätyttyä valtatien varressa oli hyvälaatuinen erotettu pyörätie. Matka Støreniin taittui nopeasti ja päätin syödä lounaaksi paikallisen marketin salaattibaarista kasaaman annoksen. Yritin etsiä valmiita ruokia kuten täytettyjä leipiä, mutta jostain syystä niitä on ollut monissa kaupoissa nihkeästi saatavilla, mutta salaattibaari antoi toisaalta tervetulleen mahdollisuuden painottaa proteiineja kahmimalla annokseen paljon kanaa ja kinkkusuikaleita.

Hyvälaatuinen erotettu pyörätie Støreniin saavuttaessa

Størenista eteenpäin matka muuttui mutkikkaammaksi. Erotettuja pyöräteitä ei enää ollut, ja paikoin pyöräilijät ohjattiin jokilaaksoon seinämiä kiemurteleville sorapintaisille maalaisteille. Nämä olivat kyllä hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä, mutta nousivat paikoin niin jyrkästi, että edes pienin vaihteeni ei ollut riittävän pieni ja jouduin joko sprinttaamaan mäkiosuuksia ylös ja pitämään taukoa välissä, tai taluttamaan pyörää. Noin 20 kilometriä jouduin myös taittamaan valtatien piennarta pitkin. Se oli melko surkea kokemus, sillä tämän tien liikenne oli huomattavasti vilkkaampaa kuin rajan yli kulkeneen E14:ta ja raskasta liikennettä oli huomattavan paljon. Tämäkään ei olisi haitannut, mutta pientareet olivat kapeita ja jouduin ajamaan kieli keskellä suuta ja paikoin myös pysähtymään levikkeille päästämään taakse muodostuvia autojonoja ohi. Ehkä paras osuus oli lyhyekö pätkä vanhaa valtatietä, joka on taannoin oikaistu tunnelilla. Tie oli leveä, hyvälaatuinen ja tasaisesti linjattu juuri kuten aiempi vilkas osuus, paitsi että liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Näiden osuuksien määrä onneksi tulee kasvamaan tulevaisuudessa, sillä matkalla oli näkyvästi ja äänekkäästi käynnissa laajan skaalan rakennustyöt, jossa rakennetaan huomattava määrä lisää moottoritietä ja vanhat tieosuudet jäänevät paikalliskäyttöön.

Valtatieosuuksien jälkeen loppumatkalla oli tiedossa vielä lisää paikallisteitä. Oli hiukan tympäisevää ajaa jyrkkä lasku laakson pohjalle joen ylitystä varten vain päästäkseen taas kiipeämään sen vastakkaista reunaa ylös, mutta hiljaiset paikallistiet olivat silti paljon miellyttävämpiä ja jatkossa aion olla varovaisempi valtatieosuuksien välttelyssä. Lisäksi tällä tieosuudella oli riistaritilöitä ja lammaskatraat laidunsivat ympäristössä vapaasti ja kulkivat myös tiellä. Paikoin tie nousi vain ehkäpä sadan metrin päähän puurajasta, ja oli eksoottista nähdä lampaita kuljeskelemassa karun näköisessä varvikossa.

Valtatien liikennettä laakson vastakkaisella laidalla

Loppumatkan rauhallisista tunnelmista huolimatta jyrkästi kumpuileva maasto ja pitkä ajomatka olivat tehneet tehtävänsä, ja päätin väsymyksen ja mukavuudenhimon puuskassa varata paikallisesta majatalosta huoneen leiriytymisen sijaan. Päivän mittaan olin ollut onnekas säästyessäni sateilta Trondheimista poistumisen jälkeen, mutta monin kohdin näin pidemmällä yläjuoksulla voimakkaita kuuroja ja edessäni tiellä ja ympäristössä merkkejä rajuista sadekuuroista eikä ajatus leirin kasaamisesta ja purkamisestä märissä olosuhteissa houkuttanut. Huomenna suuntaan länteen, poispäin valtatiestä kohti Sunndalsøran pikkukaupunkia. Tämän päivän pitkästä ja mäkisestä puristuksesta johtuen huomiselle jää nyt vain noin 70 km matka, joka on vieläpä pääosin laskua kohti merenpintaa, joten matkasta tulee helppo kun voin tuhlailla takaisin tänään tienaamani potentiaalienergian ja pystyn näin ollen hyvällä omallatunnolla nukkumaan hiukan pidempään.

Päivä 7: Trondheim-Oppdal
Ajomatka: 123 km
Ajoaika: 6 h 23 min
Keskinopeus: 19,1 km/h
Nousu yht. 1701 m
Lasku yht. 1198 m

Päivä 6: Lepopäivä Trondheimissa

Yö oikeassa sängyssä oli mukava muistutus sivistyksestä viiden leiriyön jälkeen. Heräsin sateiseen päivään, mikä ei aluksi haitannut, sillä aamupäivän ohjelma koostui pyykinpesusta ja eilisen ukkosyön kastuneiden tavaroiden kuivaamisesta ja uudelleenpakkaamisesta. Samalla tein myös inventaaria tarvittavista ostoksista, joihin kuului esimerkiksi uusi lusikka-haarukka, koska menin tyhmyyksissäni sulattamaan aiemman muovisen version retkikeittimessä, sekä sadesuojat kenkiin ja pyöräilykypärään vastauksena epävakaiseen säähän. Kun sain pyykit kuivumaan ja lähdin tutkimaan kaupunkia, olivat pahimmat sateet jo laantuneet, vaikka ajoittainen tihkusade jatkuikin loppupäivän.

Noin Turun kokoinen Trondheim on tärkeä akateeminen keskus ja keski-Norjan suurin kaupunki. Tutustumiskierroksellani ensimmäisenä ohjelmassa oli vanhakaupunki sekä kaupungin ykkösnähtävyys, valtava ja koristeellinen Nidaroksen katedraali. Kirkko on rakennettu pyhän Olavin, pyhimyksen, joka toi kristinuskon voimalla (ja väkivaltaakaan kaihtamatta) Norjaan 1000-luvulla, haudan ympärille. Aluksi paikalle nousi vaatimaton kirkko, mutta myöhemmin paavi loi silloin Nidaroksena tunnettuun kaupunkiin arkkipiispanistuimen vastaamaan laajan alueen kristikunnan asioista ja paikalle rakennettiin vähitellen goottilaistyylinen katedraali. Paikasta tuli myös aikanaan merkittävä pyhiinvaelluskohde, ja pyhiinvaellusreitti on viime vuosina pyyhitty pölyistä ja nostettu uudelleen moderniksi kulttuurilliseksi kohteeksi, tosin fokuksen ollessa nyt enemmän matkailullisena kokemuksena kuin puhtaan uskonnollisena riittinä. Esitteissä ei tosin mainittu pitääkö myös vanhan ajan tyyliin viikkokausien takaa talsivan pyhiinvaeltajan silti kulkea alttarille vierailukeskuksen kautta ja ostaa 140 kruunun pääsylippu.

Kirkossa vierailu oli mahtava kokemus, vaikkakin huomaan, että upeisiin katedraaleihin muodostuu tietynlainen turtumus kun on vieraillut riittävän monessa. Kun massiiviset rakennukset ympäröivät meitä koko ajan, on vaikea asettua keskiaikaisen pyhiinvaeltajan asemaan, joka saapuu päivien tai viikkojen marssin jälkeen kaupunkiin ja ympäröivien puuhökkeleiden ja harvojen matalien koreilemattomien kivitalojen keskellä kohoaa käsittämättömän korkea, tuhansin miestyövuosin tuskallisen yksityiskohtaisesti koristeltu pyhättö. Modernistakin perspektiivistä on kuitenkin mahdotonta olla syvästi arvostamatta sitä käsittämätöntä työmäärää ja taloudellista panosta, joka tällaisen rakennuksen pystyttäminen on aikanaan vaatinut, siitäkin huolimatta että tänä päivänä vierailijoiden näkemästä kirkosta huomattava osa, kuten esimerkiksi kuuluisat lyijylasi-ikkunat kokonaisuudessaan, ovat peräisin 1800- ja 1900-luvuilla tehdyistä laajoista restaurointitöistä.

Moderni multitaskaava turisti ei kaihda hampaiden pesua ja varpusen kuvaamista samanaikaisesti

 

 

Kirkossa vierailun jälkeen poljin vanhankaupungin kapeita katuja pitkin ja söin voileipälounaan kaupunkia halkovan, viehättävien vanhojen puumakasiinien reunustaman joen varrella. Pienellä hiljaisella ranta-aukiolla oli lähes taianomaista pysähtyä katsomaan kiikkerien puupaalujen varaan pystytettyjen rakennusten yksityiskohtia ja tuijottamaan rauhallisesti virtaavan joen pintaa vihmovaa tihkusadetta. Vaikka nautin kesäisestä säästä eniten ja aina toivon aurinkoa ja lämpöä (toki kohtuuden rajoissa), oli vaikea välttyä ajatukselta, että tämä oli jotenkin autenttisempi ja seesteisempi sää istahtaa alas joenrantaan ja yleisemminkin tutustua Trondheimiin. Onhan kyseessä kuitenkin huomattavan sateinen alue, ja rannikkoa pitkin hiukan etelämpänä sijaitseva Bergen muistaakseni pitääkin Euroopan sateisimman kaupungin titteliä. Toisin kuin esimerkiksi Helsinki, joka vaikuttaa aina sateen tullen hiljenevän kun ihmiset siirtyvät sisätiloihin tai joukkoliikenteeseen suojaan sateelta, täällä en havainnut samanlaista efektiä. En muista myöskään esimerkiksi koskaan aikaisemmin nähneeni ihmistä istumassa puiston penkillä mukavan näköisesti puhelimen ääreen syventyneenä sateen aikana, sateenvarjon alle vaivattoman näköisesti suojautuneena.

Matkani jatkui merenrantaa pitkin kohti keskustan länsilaitaa, jossa lukitsin pyörän ja istuin odottamaan ratikkaa. Tyypillisesti en pitäisi raitiovaunua niin erityisenä kokemuksena että ajelen sillä huvin vuoksi linjan päästä päähän, se kunnia on varattu vain erityislaatuisimmille liikennevälineille, kuten Wuppertalin riippuradalle. Tämä sattuu kuitenkin olemaan maailman pohjoisin raitiovaunulinja, joten en voinut olla kokeilematta sitä. Yhdeksän kilometrin mittainen linja ei myöskään ole tyypillisimmästä päästä, sillä urbaanin ytimen sijaan se kiemurtelee vuoren reunaa vanhojen pientalovaltaisten alueiden lävitse ja lopulta päättyy virkistysalueelle metsän keskelle ja saavuttaa 234 metrin korkeuden merenpinnasta. Puolen tunnin vuoroväli ja ikääntynyt kalusto sai linjan vaikuttamaan enemmän kuriositeetiltä kuin hyödylliseltä joukkoliikennejärjestelmältä, mutta matkustajia oli silti kohtalaisesti ja pitkät vuorovälit selittyvät osittain sillä, että valtaosin yksiraiteinen linja, jossa vain osalla pysäkeistä on ohitusmahdollisuus, ei edes salli kovin tiheää liikennöintiä. Matkan varrella olisi ollut myös vanhassa varikkorakennuksessa toimiva museo, jossa on laaja kokoelma historiallista kalustoa, mutta valitettavasti se sattui olemaan maanantaisin kiinni.

Suuret viljasiilot dominoivat maisemaa satamassa

Ratikan kyydistä aukeaa paikoin näkymä kaupungin yli

Päätepysäkki 234 metrin korkeudessa

Ratikkamatkan jälkeen ilta alkoi jo lähestyä, joten yrittää vielä hoitaa alta pois pakollisia hankintoja. Keskustan kauppakeskuksista löytyi tuttu Clas Ohlson pikkuostoksia varten, mutta urheiluliikkeiden valikoima oli kehnonlainen. Onneksi hiukan keskustan ulkopuolisesta automarkettien keskittymästä löytyi niin ikään tuttu XXL-urheiluliike, josta onneksi löysin tarvitsemani kengänsuojat. Kypäräsuojat oli myyty loppuun, mutta se onkin vähemmän tarpeellinen ja jos todella koen sitä kaipaavani, se on helppo askarrella muovipussista ja ilmastointiteipistä. Ostosurakan jälkeen päätin suunnata hotellille ja ottaa matkalta vielä iltaruoaksi hotellihuoneeseen pizzan. Tällaisten "lepopäivien" jälkeen laitankin aina joko ajomatkaksi nolla kilometriä tai jätän tilastot kokonaan pois, se tarkoittaa vain että näiden kilometrien kontribuutio matkan etenemiseen kohti Osloa ja Tukholmaa on nolla. Päivän mittaan kaupungin ympäri sahatessa tulee kuitenkin usein huomattavakin määrä ajoa ja vatsa ja lihakset eivät ole tästä semanttisesta erotuksesta tietoisia, joten pizza tuli kipeästi tarpeeseen. Lyhyempi ajo ja erityisesti vapaus tutkia kaupunkia päämäärättömästi auttoi minua kuitenkin selkeästi latautumaan ja lähden taas mielelläni huomenna polkemaan Trondheimista etelään. Seuraavien kahden päivän aikana minun olisi tarkoitus päästä 200 km päähän Sunndalsøran pikkukaupunkiin, joka on lähtöpiste haastavalle mutta toivottavasti maisemallisesti ja elämyksellisesti palkitsevalle 70 kilometrin vuoristoetapille.

Päivä 6: Lepopäivä Trondheimissa

Päivä 5: Post-mortem

Illalla ukkosevakosta palattuani ja blogin kirjoitettuani aloin nukkumaan, mutta en herännytkään ajastettuun herätykseen kahdeksalta, vaan uuteen ukkosen jyrinään lähistöllä vähän ennen neljää aamuyöstä. Pienen tokkuraisuuden jälkeen vilkaisin sade- ja salamatutkaa puhelimesta ja näin valtavan ukkosrintaman vyörymässä suoraan yli. Illan pohdinnat mielessä pelko iski tajuntaan välittömästi. Kiskoin sadekamppeet vikkelästi päälle ja poistuin ripeästi alavammalle maalle. Sade oli melko rajua, mutta ei rankkasadetta, mutta salamointi oli sitäkin rajumpaa. Välähdysten ja jyrähdysten välisen ajan laskeminen oli vaikeaa, kun ympäröivät puut välkkyivät paikoin monta kertaa sekunnissa ja yksittäisen välähdyksen yhdistäminen tiettyyn jyrähdykseen oli mahdotonta. Yhden kerran näin salaman kirkkaan valokaaren iskevän melko lähelle ja vain alle sekunnin kuluessa siitä kuului valtava jyrähdys, joka olisi varmasti sattunut korviin ellen olisi pitänyt korvatulppia. Noin puolen tunnin kuluttua pahin rintama siirtyi ohi ja uskalsin hakea vielä kertakäyttöisen sadetakin pyörälaukuista, jotka olin jättänyt metsäautotien varteen kauemmas leiristä, sillä tuulitakkini ja goretex-housuni vesipilarit ovat korkeat, mutta ne eivät ole täysin vedenkestävät, enkä halunnut hytistä loppuyötä märissä vaatteissa. Siinä sadeviitta päällä mättään nokassa kyhjöttäessäni alkoi upota tajuntaan, että olin tehnyt jotain oikeasti vaarallista. Yöpaikan valintaan liittyi kolme erillistä virhettä: perustavanlaatuisin, mutta toisaalta myös ehkäpä ymmärrettävin, oli pystyttää leiri uhraamatta ajatustakaan salamoinnille, sillä kuinka usein niitä oikeastaan tuleekaan edes ajatelleeksi? Seuraava oli jäädä pohtimaan leirin turvallisuutta ja empiä riippumatossa ennen poistumista kun ensimmäinen myrsky saapui, mutta kaikkein typerin virhe oli mennä nukkumaan jo kertaalleen vaaralliseksi todettuun leiriin ilman, että tarkistin loppuyön sääennustetta.

En toki halua olla ylidramaattinen, ihmiseen kohdistuvat salamaniskut ovat äärimmäisen harvinaisia, mutta dramaattisia ja pelottavia, kuten haihyökkäykset tai rabiestapaukset. Koska tällaiset asiat jäävät kuitenkin vaivaamaan minua, lueskelin ennen tämän kirjoittamista vielä salamaniskujen geometriasta, turvaetäisyyksistä ja ihmisiin vaikuttavista mekanismeista. Näiden perusteella laskin karkeaa suuruusluokka-arviota iskusta läheiseen korkeaan puuhuni ja sain tulokseksi noin 1/1000. Koska olin melko kaukana siitä myös riippumatossa ollessa, suora sivupurkaus puusta olisi käytännössä mahdoton, mutta askeljännite voi vielä olla vaarallinen. Riippumatto monimutkaistaa analyysiä huomattavasti, mutta järkevä arvio loukkaantumisen riskistä tilanteessa voisi olla ehkä noin 1/10000 ja kuoleman riski vielä murto-osa tästä. Nämä ovat absoluttisessa mielessä pieniä numeroita, mutta silti liian suuria riskejä hyväksyttäviksi. Ainakaan riski ei ollut nyt täysin turha, sillä se säikäytti minut perustavalla tavalla ottamaan salamaniskut huomioon tulevaisuudessa.

Lopulta palasin riippumattoon noin tunnin ekskursion jälkeen ja yllättävän kuivin vaattein, vain hupparin hihansuut ja hupun reunat olivat kostuneet, mutta eivät riittävästi että se olisi ollut lämpimän unen kannalta ongelma. Syynäsin nyt sääennusteen läpi perusteellisesti ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että vielä uutta myrskyä ei tulisi aamun mittaan paikalle. Stressitilasta purkautuakseni lueskelin vielä ennen nukkumaanmenoa salamaniskujen todennäköisyyksistä ja loukkaantumistilastoista, mikä ehkä kuulostaa erikoiselta, mutta en kuulu siihen koulukuntaan jonka mukaan tieto lisää tuskaa. Lopulta pystyin taas yrittämään nukkumista ja myönnytyksenä tälle yölliselle metsäretkelle laiton herätyksen vasta puoli yhdeksitoista, jotta ehtisin saada riittävästi unta.

Hälytyksen viimein soidessa heräsin kauniin aurinkoiseen ja nopeasti lämpenevään aamuun ja yölliset sattumukset tuntuivat jääneen kuin toiseen maailmaan. Illalla olin varannut Trondheimista hotellin kahdeksi yöksi, tarkoituksena pitää siellä lepopäivä. Koska joka tapauksessa hotellihuoneessa tulisin järjestämään laukut uudestaan ja ehkä pesemään pyykkiä, pohdin ensin, että survon tavarat laukkuihin mahdollisimman nopeasti jotta pääsisin vihdoin liikkeelle. Päätin kuitenkin organisoida laukut melko hyvin, jotta saisin kaiken mahtumaan ilman sullomista ja pääsisin päivän ajon aikana käsiksi olellisiin tavaroihin, kuten varavesikanisteriin ja kameraan. Olin kuitenkin kerennyt vaihtaa jo t-paitaan ja shortseihin päivän lämmintä lupailevaa säätä varten, joten sain kädet ja jalat täyteen mäkäräisten puremia. Leirin kasaamisen jälkeen lähdin polkemaan pieni aikataulustressi takaraivossa. Päivän noin 130 km matka ei olisi mahdoton ja ennuste oli lupaillut leppeää myötätuulta ja yli 20 asteen puolipilvistä säätä, ja hotelliyö tarkoittaisi leirin kasaamisesta aiheutuvan ajankulun säästämistä, mutta myöhäinen lähtö sai silti jonkin alkukantaisen vaiston taittaa matkaa nopeasti. Ehkä halusin myös jättää pahanonnisen leiripaikan ja yölliset pelonhetket viimein taakseni.

Koska olin skipannut aamupalan mäkäräsuolla, jouduin pysähtymään melko nopeasti tien laitaan tankaamaan. Ajattelin ensin syödä pelkkiä pähkinöitä ja karkkia, mutta ihan niin kiire minulla ei sentään ollut, joten reissun ensimmäistä kertaa otin retkikeittimen esiin ja lämmitin pikapastan. Vajaan tunnin päästä tästä pysähdyksestä lähestyin Norjan rajaa, ja Ruotsin puolella oli odottamassa valtava rajamarketti. Sinänsä yleisen Coop-ketjun kaupan tunnisti erityislaatuiseksi esimerkiksi valtavasta makeisten ja tupakkatuotteiden ylitarjonnasta, ja se muistutti vastaavia rajanylittäjiä palvelevia liikekeskuksia Haaparannassa. Äskettäisestä ruokailusta huolimatta päätin ostaa kylmiä juomia ja täytetyn voileivän, sillä kauppa oli näppärästi tyrkyllä eikä seuraavasta ruokailusta ollut tietoa. Leipää kaupan edustalla ahmiessani mieleeni muistui Pippin-hobitin vaatimus toisesta aamiaisesta ja täytyy sanoa, että konsepti ei ole hullumpi.

Rajan ylitys oli niin vähäeleinen kuin Pohjolan rajojen ylittäminen tyypillisestikin, tosin olin kiitollinen Norjan käytännöstä maalata tien reunaviivat Suomen tapaan yhtenäisellä valkoisella viivalla, sillä Ruotsin katkoviivat rytyyttävät ikävästi pyörää kun siirtyy pientareen ja ajokaistan välillä tien kaventuessa tai levetessä. Rajan ylityksen jälkeen alkoi lähes välittömästi tasainen lasku vuoristosta, mutta vaikka yritin tiirailla ajotietokonetta toiveikkaasti, eivät laskut olleet riittävän jyrkkiä aiemman nopeusennätykseni 60 km/h hätyyttelyyn. Voi olla että pyörä on liian raskaasti kuormattu ja tarjoaa liian suuren ilmanvastuksen ennätysten rikkomiseen tällä reissulla.

Suurimpien laskujen jälkeen tie asettui seurailemaan jokea kohti Trondheiminvuonon rantaa. Valtatie kulki joen pohjoisrantaa ja etelärannalla kulki Åren rautatie, joka jatkuu saumattomasti Trondheimiin asti. Tasaisesti alaspäin viettävää jokea seurailevan tien polkeminen hyvässä säässä ja jylhissä kanjonimaisemissa teki tästä segmentistä matkan tähän asti antoisimman. Valtatien liikenne oli melko vilkasta ja enimmäkseen jouduin ajamaan ajokaistan reunassa kapeiden pientareiden takia, mutta melko mutkaisen ja kylien täplittämän tien nopeusrajoitus oli pääosin vain 70 km/h ja autoilijat jaksoivat edelleen pääosin antaa tilaa ylettömänkin kohteliaasti. Vähitellen maisema muuttui teräväreunaisesta jylhästä kanjonista kilometreja leveäksi vehmaaksi laaksoksi, ja joen vastarannalla alkoi kulkea pienempi paikallistie, jota pitkin viimeinen jokea seuraileva osuus taittui.

Meren rannassa jokisuulla on Trondheimin lentoasema, josta on junayhteys keskustaan, mutta etäisyyttä kaupunkiin oli vielä yli 30 km. Lentoaseman sijainti on kaiketi valikoitunut runsaana tarjolla olevan alavan maan myötä ja melko suora jokilaakso näytti tarjoavan kätevän lähestymispolun saapuville lennoille, joita lensi ohitseni lähes jatkuvana virtana. Lentokentän vieressä on Hell-niminen taajama enkä varmasti ollut ensimmäinen joka otti huvittuneena kuvia kaupallisista instituutioista kuten Hell Grill ja kauppakeskus Hellsentret.

Tähän mennessä päivän ajoa olivat kaikki aikatauluhuolet kadonneet täysin, sillä lähes jatkuva lasku ja myötätuuli olivat siivittäneet minut lähes 25 km/h keskinopeuteen. Viimeinen osuus vuonon rantaa Trondheimin keskustaan oli kuitenkin brutaali sarja jyrkkiä nousuja ja laskuja vanhaa tietä pitkin. Jouduin arvioimaan myös uudelleen aiempaa pohdintaani huippunopeuksista: jyrkimmässä laskussa vauhti kohosi 55 kilometriin tunnissa vaikka en edes kumartunut matalaan ajoasentoon. Lujempaakin olisi päässyt, mutta jouduin tappamaan vauhdin jarruilla koska tien nopeusrajoitus oli tässä kohtaa vain 50 km/h ja aloin saavuttaa edellä ajaneita autoja.

Keskustan lähestyminen oli lopulta vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikkakin uuvuttava osuus. Puolta tuntia ennen perille pääsyä kaupungin yli pyyhkäisi sadekuuro, joten olin kiitollinen kun viimein pääsin hotellin eteen. On erikoista miten tavallinen sänky voi näyttää ja tuntua hämmästyttävältä ylellisyydeltä. Ja nyt osaan olla vieläpä kiitollinen siitä, että voin nukkua siinä ilman tarvetta sännätä yöllä kaatosateeseen pakoon salamaniskuja.

Päivä 5: Ånn-Trondheim
Ajomatka: 128 km
Ajoaika: 5 h 39 min
Keskinopeus: 22,7 km/h
Nousu yht. 830 m
Lasku yht. 1377 m

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta keskustan kaduille

Päivä 4: Årellisen hyvä päivä

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen ja pakkasin leirin tähän asti nopeimmin kasaan. Aamupalaksi söin kupissa kiehuvaan veteen valmistettavan pikapastan sekä kyytipojaksi Suomesta asti tuotua nyhtölohta suoraan säilyketölkistä. Jemman nyhtölohi ja nyhtopossu ovat aiemminkin houkuttaneet minua Prisman säilykehyllyllä. Aiemmin olen kokenut ne liian kalliiksi mutta ne ovat kätevän kokoisia proteiinipitoisia ja maukkaan kuuloisia, joten tätä reissua varten päätin ostaa kaksi mukaan. Valitettavasti nyhtöpossun kansi ei enää ollut tiiviisti alipaineen sulkema vaan naksui painettaessa, joten se jäi vielä kokematta sillä varmuuden vuoksi päätin heittää sen pois. Näissä oloissa vatsavaiva on viimeinen asia jonka haluan saada ja epäilyttävän säilykkeen heittäminen pois, vaikka se olisi kuinka maukas, on helppo päätös. Näiden tölkkien mukana loppuivat Suomesta tuoneeni proteiinit, joita mielellään lisään pikapastojen tai pikanuudeleiden kylkeen tekemään ateriasta ruokaisampi ja täyttävämpi. Ruotsin pikkukaupoista en ole ainakaan vielä löytänyt kovin hyviä korvikkeita, vaihtoehtoina on ollut esim. tölkki lihapullia joka on liian suuri kerralla syötäväksi, tai lihakeittoa lasipurkissa. Ainoastaan kalan suhteen säilykevalikoima on ollut kattava, mutta sillit ja tonnikalat eivät ole ainakaan tähän asti kiehtoneet. Paras korvike jonka olen löytänyt, ovat suolaiset pikkumakkarat muovipussissa, jotka säilyvät avaamatta huoneenlämmössä. Niissäkin suolan määrä on pakkauskokoon nähden tosin huomattava, mutta se ei haittaa lounaalla tai iltapalalla kun elektrolyyttejä on muutenkin tarve täydentää.

Päivän ajomatka alkoi noin tunnin pyrähdyksellä pienempiä, mutta silti kestopäälystettyjä teitä pitkin E14-tielle, joka johtaa Trondheimiin asti ja jolla ainakin loput tämän päivän ajosta tulisi taittumaan. Valtatien varteen päästyäni elohopea oli jo ehtinyt kohota yli 20 asteen tehden tästä matkan tähänasti lämpimimmän päivän. Myös kevyt myötätuuli tuuppi matkaan vauhtia, joten olin innokas taittamaan matkaa tehokkaasti ennen illaksi luvattuja sateita. Matkan varrella merkittävin kaupunki on hiihtokeskuksista tunnettu Åre noin 100 km päässä. Olin alustavasti kartoittanut yöpymispaikaksi leirintäalueen hiukan Åresta eteenpäin, jotta saisin hyvän ajosään hyödynnettyä ja pääsisin potentiaalisesti päivämatkan etäisyydelle Trondheimista. E14:ta liikenne osoittautui vilkkaammaksi kuin Inlandsvägenin, mutta tien pientareet olivat myös huomattavasti leveämmät ja ohittaville autoille oli hyvin tilaa myös omalla kaistallaan. Pidemmälle vuoristoon siirryttäessä pientareet kapenivat ja paikoin katosivat, mutta päivän mittaan myös liikenne tuntui vähenevän, tai ehkä vain ehdin tottua siihen. Joka tapauksessa autoilijat jaksoivat antaa kiitettävästi tilaa aina kun sille oli vähänkään tarvetta. Ainoat ohitukset jotka olivat epäkohteliaan tiukkoja tekivät Latvian kilvissä oleva rekka sekä tietysti Suomen kilvissä oleva pakettiauto. Sattuipa paikalle myös jälleen yksi poro, jota päädyin ajattamaan takaa tietä pitkin useamman minutin, kun raukka ei ymmärtänyt poiketa tieltä pois.

Myötätuulen lykkimänä matka taittui nopeasti ja päätin pitää lounastauon vasta 80 km päässä Järpenin pikkukaupungissa. Päivän ajo valtatietä pitkin seurailee Åren rautatietä, joka on sähköstetty vaikkakin vain yksiraiteinen ja paivän mittaan bongasinkin sekä kaukojunia että sähkömoottoriyksiköillä ajettavia seutuliikenteen vuoroja. Juna pysähtyi myös Järpenissä ja hetken aikaa pohdin lounastavani rautatieaseman yhteydessä olevalla grillillä, mutta koska ruokavarastoni tarvitsivat muutenkin täydennystä, päätin syödä lihapullilla täytetyn leivän ICA:sta. Menin syömään eväät pienen venesataman yhteydessä olevalle laiturille, jossa oli piknikpöydät sekä uimatikkaat. Päivä oli tähän mennessä lämmennyt jo lähes siihen malliin, että uiminen alkoi tuntua houkuttelevalta idealta. Dippasinkin varpaat veteen laiturilta, mutta vesi oli niin hyisen kylmää että uimisen sijaan olisin pystynyt lähinnä nopeaan kastautumiseen, joten päätin pidättäytyä uimasta ja sen sijaan loikoilin laiturilla hetken varpaat vedessä ja nauttien auringon lämmöstä. Tämän päivän ajokeli kuittasi monin verroin alkureissun vaihtelevat olot.

Lounaspaikka Järppenissä

Ilta ja luvatut sadekuurot kuitenkin lähestyivät vääjäämättä, joten jatkoin matkaa kohti Årea, jonne oli enää vain puolentoista tunnin polkaisu jäljellä. Olin ensin pohtinut skippaavani Åren kokonaan, mutta se ei tullut kyseeseen, sillä kaupungin kohdalla kevyt liikenne ohjattiin pois valtatieltä kaupungin keskustan läpi. Lopulta päätin myös pistäytyä rantapromenadilla ja kahlata järvessä hiukan ennen matkan jatkamista, sillä ennuste oli päivittynyt ja luvattu sade siirtynyt myöhemmäksi. Vesi oli kristallinkirkasta, tosin sukeltelu olisi luultavasti vaatinut kuivapuvun veden lämpötilasta johtuen.

Hiihtokeskusten lisäksi Åre vaikuttaa olevan myös ympärivuotinen lomakeidas, vaikkakin kaupunkikuvaa hallitsee hiihtohissien halkoma lumihuippuinen tunturi, joka näkyi horisontissa jylhänä maamerkkinä jo tuntikausia ennen sen juurelle saapumista. Järven selällä oli purjelautalijoita, rannalla kanootinvuokrausautomaatti, aseman yhteydessä viihdekeskus vesiliukumäkien kera, ja jopa taivaalla oli vapaa-ajan viettäjiä varjoliitimillä kieppumassa. Kaupungista tuli hiukan mieleen Levi steroideilla: isolla rahalla rakennettu eliitin lomakeidas, joka ei oikein tunnu istuvan ympäristöönsä. Raha näkyi kaupunkikuvassa kalliiden brändien liikkeinä, esimerkiksi paikallinen pyöräliike oli laidasta laitaan täynnä tyyriitä Specialized-brändin maantiepyöriä.

Hupikeitaasta lähdettyäni aloin polkemaan tosissani, kun sadepilvet viimein alkoivat ennusteen mukaan kerääntyä horisonttiin. Kun aurinko peittyi pilviverhon taakse, lämpötila kuitenkin pysyi onneksi edelleen mukavan lämpimänä ja pian pääsinkin perille Ånn-nimisessä kylässä sijaitsevalle leirintäalueelle. Kävi ilmi, että leirintäalue toimi itsepalveluna: leiripaikka varataan ja maksetaan netissä, ja henkilökuntaa on paikalla vain rajoitetusti. Tämähän minulle sopi, joten kävin suihkussa ja aloin etsiä paikkaa pystyttää riippumatto. Valitettavasti koko tontilla ei kuitenkaan ollut siihen soveltuvaa paikkaa: hoidetuilla alueilla ei ollut puun puuta ja ympäröivä metsä oli niin läpitunkematonta, että sinne olisi saanut leiripaikan vain viidakkoveitsellä. Kaikesta huolimatta minun olisi pitänyt maksaa "telttapaikka sähköllä", sillä muita yöpymiskategorioita ei ollut tarjolla. Päätin, että pelkkä suihkun käyttäminen ja vesipullojen täyttäminen ei ole maksun arvoinen yöpyminen ja livahdin paikalta sen kummemmitta puheitta pois kohti läheltä satelliittikuvasta bongaamaani metsätien pätkää. Metsä osoittautui hyvin soiseksi, mutta löysin lopulta rykelmän käkkäräisiä kuusia joiden lomaan leirin viritys onnistuisi. Päätin samalla lämmittää pikapastan iltapalaksi kun valmistelen leirin kasaamiseen tarvittavia kamppeita, kun ensimmäiset sadepisarat viimein putosivat iholle ja samalla huomasin, että viereinen metsälaikku oli peittynyt kaatosateen valkeaan verhoon. Pienessä paniikissa säntäsin kuusikkoa kohti sateen nopeasti kiihtyessä, mutta sain riippumaton ja pressun viritettyä ennen kuin ne ehtivät suuremmin kastua. Sen jälkeen lykkäsin loput kamppeet pressun alle suojaan ja säntäsin takaisin pelastamaan sateeseen jäänyttä iltapalaani. Onneksi se ei ollut ehtinyt vettyä niin, että maku olisi kärsinyt. Makuualustan ja makuupussin sekä tarvittavan elektroniikan virittäminen riippumattoon oli oma operaationsa pressun alla kyyristellessä, mutta lopulta pääsin riippumattoon makaamaan suojaan sateelta ja hyttysiltä ja saatoin rauhoittua.

Päivään mahtui kuitenkin vielä yksi mutka. Sateen ropinaa kuunnellessani ja karkkia mutustaessani ukkonen jyrähti kumeasti jossain kaukana, sitten uudestaan ja taas uudestaan. Aloin pohtia ensin saderintaman suuntaa, ja sitten leiripaikaksi valitsemaani kuusikkoa. Kävin ulkona vielä vilkaisemassa ja kävi ilmi, että olin valinnut pienen laikun kituliaita puita, joista noin 20 metrin päässä seisoi hyvää vauhtia keloontuva kuusi korkeimpana puuna satojen metrien säteellä. Tämä ei vaikuttanut ideaalilta paikalta viettää aikaa rajussa ukkosessa, joten riuhdoin sadevaatteet päälle ja evakuoiduin hyvässä järjestyksessä alavampaan kohtaan maastoa odottamaan ukkosen laantumista. Onneksi tässä kohtaa sade oli jo hellittämässä ja sadetutkan mukaan kuurot olivat yksi raju rintama joka purjehtisi yli melko äkkiä, joten odotus ei ollut kummempi. Lopulta evakuintini aikana ei edes enää juuri ukkostanut, vaan mielestäni nopeasta reaktiostani huolimatta olin pohtinut ja vatvonut riippumatossa pahimman ukkosen läpi. Jälkikäteen katsoin sadetutkasta, että pahin salamarykelmä oli mennyt ohi joitain kilometrejä leiripaikastani etelään, eli olin selvinnyt tästä ennemminkin onnenkantamoisen kuin varautumisen johdosta. Jatkossa muistan visusti pitää mielessä salamaniskun mahdollisuuden ja valita turvallisia leiripaikkoja aina kun ukkosta on potentiaalisesti tiedossa.

Kuusikossa pilkottava leirini ja viereinen jättipuu

Päivä 4: Lit-Ånn
Ajomatka: 137 km
Ajoaika: 6 h 31 min
Keskinopeus: 21,0 km/h
Nousu yht. 1197 m
Lasku yht. 922 m

Päivä 3: Inlandsvägen

Heräsin suunnitelmieni mukaisesti aikaisemmin ja olinkin tien päällä jo kymmenen tienoilla. Päivän matka taittuisi samaa E45-tietä, jolle siirryin eilen. Tie halkoo Ruotsin sisämaata Göteborgista aina Enontekiöön Suomen rajalle asti ja kulkeekin myös nimellä "Inlandsvägen". Nopeasti sain kuitenkin huomata, että tämäkään tie ei ollut erityisen vilkas, vaikkakin ehkäpä hiukan vilkkaampi kuin edellispäivien 92. Ja milloin vastaantulijoiden kaista ei ole vapaa ohittamiselle, niin paikalliset kuskit kuin Saksan tai Norjan kilvissä ajavat turistitkin hidastavat ja odottavat takanani kunnes ohitukselle vapautuu tila, jopa paikoissa joissa kaistat olisivat minun makuunikin riittävän leveät samanaikaiseen ohitukseen. Jopa raskas liikenne tekee tätä säännönmukaisesti, mikä on Suomen liikennekulttuuriin ja ahtaisiin ohituksiin tottuneelle pyöräilijälle positiivinen kulttuurishokki.

Säätiedotukset lupailivat päivälle kohtalaisia sateita iltapäivän ajaksi, joten yritin päästä ennen sateita mahdollisimman pitkälle, ainakin 60 km päässä sijaitsevaan Strömsundin pikkukaupunkiin, jossa voisin halutessani pitää sadetta ja nauttia lounaan kuivissa oloissa. Onneksi tämän päivän tuuli oli vain kevyesti vastainen ja vastasi käytännössä tyynessä säässä polkemista. Tästä huolimatta ehdin kastua melko läpikotaisin ennen pääsyäni Strömsundiin. Pizzeriaan saavuttuani kysyin erikseen rikkinäisellä ruotsillani omistajalta, sopiiko että märkänä ja hikisenä saan silti syödä ja istua sisällä vähän pidempään pitämässä sadetta, johon hän onneksi myöntyi.

Lounaan ja suunnittelutuokion jälkeen pääsin jatkamaan matkaa, jolloin sade olikin ehtinyt jo hellittää. Olin varautunut sateisiin pukemalla synteettiset ajovaatteet päälle, jotka olivat ehtineet jo osittain kuivua tauon aikana. Tästä huolimatta polkemisen jatkaminen alkoi aikamoisella hytinällä siitä huolimatta, että puin päälle kaksi tuulitakkia lämmikkeeksi. Sadekelin salaisuus on se, että kuivana ei tarvitse pysyä, eikä edes voi pysyä, sillä täysin vedenpitävät vaatteet kastuvat joka tapauksessa hikoilun myötä sisältä päin. Mutta lämpimänä on pysyttävä, ja tauon aikana lihasten tuottama lämpö häviää ja siksi uudelleen liikkeelle lähdettäessä on joko siedettävä 10 minuttia epämukavaa kylmyyttä kun märät vaatteet haihduttavat pois paljon lämpöä ilmavirrassa, tai puettava ylimääräisiä vaatteita, jotka kuitenkin joutuu riisumaan jälleen hetken kuluttua. Tämän takia myös kammoan eniten sateen aikana tulevaa rengasrikkoa, sillä minulla ei ole riittävästi ylimääräisiä kerroksia, jotta pysyisin märillä vaatteilla ja paikoillaan renkaan kanssa ähertäessä lämpimänä, enkä luota kykyihini vaihtaa rengas pikavauhtia. Siksi kylmän sateen aikana sattuva rengasrikko luultavasti tarkoittaisi sadesuojan löytämistä, tai virittämistä puiden väliin pressun avulla, kuivien vaatteiden vaihtamista ja sitten paikkausoperaatioon ryhtymistä, mikä olisi aikamoinen härdelli.

Onneksi pouta jatkui lyhyttä sadejaksoa lukuunottamatta loppupäivän, ja aurinkokin erehtyi paikoin pilkahtamaan pilvien raosta. Määränpääkseni valikoitui Östersundin lähellä Lit-nimisessä pikkukaupungissa sijaitseva leirintäalue. Tieverkoston konfiguraatiosta johtuen 50 000 asukkaan Östersund, merkittävä aluekeskus ja Pohjois-Ruotsin sisämaan suurin kaupunki, jää minulta nyt välistä, mutta en pidä tätä suurena menetyksenä. Jos haluan nähdä merkittävän sisämaakaupungin järvien ympäröimänä, pääsen sentään aina Tampereelle junalla puolessatoista tunnissa.

Lähipäivien ennusteen mukaan epävakainen ja viileä sää jatkuu. Tämä sinetöi reittivalintani Norjan puolelle. Tarjolla olisi ollut kaksi reittiä vuorten läpi, Trondheimin ja Östersundin välinen E14-valtatie, sekä sen pohjoispuolella kulkeva järvien rantoja halaileva sarja pikkuteitä. Ensimmäisen päivän ongelmat Ruotsin pikkuteiden kanssa kallistivat jo vaakaani kohti isoa tietä, mutta kehno sää poisti viimeisetkin halut viipyillä järvien rannoilla ja etsiä idyllisiä riippumattoilupaikkoja järvien rannoilta. Pysyttelen mielummin päätiessä, jotta pääsen jatkamaan matkaa tehokkaammin ja leirintäalueiden tarjonta on parempaa. Huomenna suuntaan E14:a pitkin mahdollisimman pitkälle rajaa kohti. Huomenna päivä on onneksi ennusteen mukaan melko lämmin ja poutainen, mutta illalla on tiedossa sadekuuroja, joten yritän lähteä aamulla liikkeelle entistä aikaisemmin, jotta saisin taittaa mahdollisimman pitkän matkan kuivana.

Tämän päivän "Hawaii-teemainen" leirintäalue

Päivä 3: Dorotea-Lit
Ajomatka: 138 km
Ajoaika: 6 h 37 min
Keskinopeus: 20,8 km/h
Nousu yht. 822 m
Lasku yht. 825 m 

Päivä 2: Tuuliset oltavat

Olin laittanut aamulla herätyksen puoli kymmeneksi, kompromissina unen määrän ja kohtalaisen lähtöajan väliltä. Heräsin kauniiseen puolipilviseen päivään, joka kuitenkin makuupussista pilkottaville kasvoille tuntui hyytävän kylmältä. Jäin nauttimaan nukkumapaikan lämmöstä vielä ainakin vartiksi ennen nousemista ja leirin kasaamisen aloittamista. Aamutoimien ja varhaisen lounaan jälkeen pääsin lähtemään tielle noin yhdeltätoista, mikä oli toki parannus eiliseen, mutta silti tuntui todella hitaalta. Leiriä kasatessani ja purkaessani en mielestäni tee mitään turhaa, mutta silti siinä kestää lähemmäs tunti, kun otan lääkkeitä, latauskaapeleita, nukkuma- ja ajovaatteita sekä ruokatarpeita mitä tarvitsen illalla tai aamulla tai pakkaan ne tiiviisti jälleen paikoilleen pyörälaukkuihin. Yritän jälleen reissun edetessä optimoida prosessia, mutta toisaalta on selvää, että leirin pystytys tulee aina viemään kauemmin kuin hotellihuoneeseen meno tai sieltä poistuminen, sillä siellä on jo nukkumavalmis sänky odottamassa, ruokailu ja suihkussa ja vessassa käynti onnistuvat ilman tavaroiden haalimista ja vaellusretkeä leirintäalueen poikki, eikä tavaroiden käsittelyssä tarvise olla varovainen, että muistikortti ei putoa mustikkamättääseen josta sitä ei ikinä enää löytyisi.

Ajamaan lähdettyäni noin 16-asteiseksi lämmennyt ilma ei tuntunut enää yhtä kylmältä kuin aamun kalseus makuupussista käsin ja muutaman kilometrin polkemisen jälkeen olin lämmennyt jo riittävästi takin riisumiseksi. Voimakas vastatuuli oli sen sijaan suurempi riesa. Nopeasti huomasin, että tuskallisen voimakkaana puhaltanut tuuli hidasti ajovauhtini tasaisella pahimmillaan vain 15 kilometriin tunnissa ja ylämäissä kohtalainen polkemistahti tarkoitti lähes kävelyvauhtiin hidastamista. Paikoin puuskat hiukan hellittivät tai tien laidoilla kohovat puut tarjosivat hiukan suojaa, mutta silti ensimmäiset 60 kilometriä Åselen kuntakeskukseen oli vaivalloisin etappi jonka muistan ikinä polkeneeni. Lohduttauduin muistellen aikanaan Ranualta Ouluun polkiessani puhaltaneita vastatuulia, joiden läpi jouduin polkemaan paitsi aikataulupaineella ehtiä Ouluun 160 km päähän ennen päivän päättymistä, mutta myös käyttäen alkeellista hybridipyörää jonka pysty ajoasento tarkoitti koko tuulen voiman absorbointia purjeen tavoin. Nykyinen gravelpyöräni sentään sallii pukinsarvitangon ansiosta matalamman ajoasennon, joka auttoi tuulen läpi halkomista hiukan.

Vastatuuli tarkoitti, että enimmäkseen poljin mahdollisimman tehokkaasti pää kumarassa, keskittyen maisemien tuijottelun sijasta lähinnä tien reunaviivan sitkeään vahtaamiseen. Tämä ei sinänsä ole surku, koska vaikka Lapin vaaramaisemia muistuttava maasto onkin kaunista, tämä on kuitenkin pääasiallisesti siirtymäosuus ja varsinaiset nähtävyydet ovat vasta Norjan puolella. Ehdin kuitenkin kuvata myös muutamia kauniita näkymiä sekä bongasin myös tietä pitkin juoksevan poron. Olin lisäksi hiukan yllättynyt miten pohjoiselta maisemat (ja eläimet) minun silmääni täällä näyttävät, vaikka ollaankin vasta noin Ylivieskan korkeudella. Västerbottenin lääni, jossa kunta sijaitsee, kuuluu myös Ruotsin Lappiin ja kylteissä ja julkisissa rakennuksissa onkin tekstit myös Saamen kiellä.

 

Tien viereen järviluodolle pystytetty taideteos (Poem för en imaginär älv, Sigurdur Gudmundsson)

Åselessa päätin jälleen syödä pizzan, sillä retkikeittimen pystyttäminen viileässä ja tuulisessa säässä ei tuntunut houkuttelevalta. Åselesta matkani jatkuisi vielä 50 km tien 92 loppuun asti Dorotean kuntaan, josta jatko kohti Norjan rajaa ja Trondheimia taittuisi lounaaseen päin Ruotsin sisämaata halkovaa E45-tietä pitkin. Doroteassa sekä tasaisin välein siitä eteenpäin oli leirintäalueita, joten jatkoin matkaa Doroteaan lohduttautuen ajatuksella, että voisin yöpyä jo siellä, mikäli voimani olisivat täysin ehtyneet, tai jatkaa eteenpäin fiiliksen mukaan. Onneksi levähdyksen jälkeen pizzan voimalla ja äänikirjan tarjoamalla ajanvietteellä pääsin jonkinlaiseen flow-tilaan ja edelleen jatkunutta vastatuulta vastaan taistelu ei tuntunut enää niin tuskalliselta. Doroteassa välipalan jälkeen päätin väsymyksestä huolimatta vielä jatkaa noin 15 km pidemälle, joka osoittautui oikeaksi päätökseksi, sillä E45-tien tarjoaman suunnanmuutoksen ja illan myötä heikentyneen tuulen myötä pääsin perille hujauksessa, ja olisin mielleläni jatkanut pidemmällekin, jos olisi ollut takeita seuraavankin leirintäalueen respan aukiolosta.

Åselen kirkonkylää

Leirin pystytys sujui sutjakasti, vaikkakin jouduin virittämään riippumaton päälle ensi kertaa myös sadesuojana toimivan pressun huomisen sääennusteen takia. Sateen on määrä alkaa vasta puolilta päivin, mutta en halua ottaa riskiä makuupussin kastumisesta, ja toisaalta halusin testata pressun kiinnitystä nyt, jotta siinä ei tulisi yllätyksiä mikäli joudunkin jokin kerta pystyttämään leirin voimakkaan sateen aikana. Sadetta enemmän minua huolestuttaa hiukan laskeva lämpötila; tätä kirjoittaessa riippumatossa on kyllä muuten lämpimät oltavat, mutta viereiseltä järveltä puhaltava tuuli on jäädyttänyt sormeni kohmeisiksi. Aion herätä huomenna vieläkin aikaisemmin, jotta saisin hyvän etäisyyden poljettua ennen sateiden alkamista.

 

Päivä 2: Fredrika-Dorotea
Ajomatka: 119 km
Ajoaika: 6 h 49 min
Keskinopeus: 17,5 km/h
Nousu yht. 492 m
Lasku yht. 420 m 

Päivä 1: Kivinen tie

Olin päättänyt illalla, että ansaitsen kunnon unet, joten annan aamuauringon hoitaa herättämisen. Valitsemani leiripaikka kuusimetsässä oli kuitenkin sen verran varjoisa ja sää sen verran viileä, että korventavaa kuumuutta ei tullut, ja jatkoin unia yhteentoista asti. Innokkaana päästä polkemaan tälläsin leirin kasaan ja aloin polkea länteen etukäteen valitsemaani lupaavan näköistä pienempien teiden muodostavaa reittiä. Vajaan tunnin polkemisen jälkeen matkalle sattui vielä Uumajan läheisyydessä oleva esikaupunki tai lähiö, jossa päätin mennä ruokakaupasta ostamaan tuoretta evästä retkikeitinmuonaan turvautumisen sijasta. Kaupan yhteydessä oli kuitenkin pizzeria, joten päätinkin syödä pizzan. Valitsin turvallisen Hawaiin, tosin voi olla että joudun vielä jossain kohtaa reissua syömään kuuluisaa mutta kyseenalaisen kuuloista banaanipizzaa. Saa nähdä.

Polkeminen alkoi hyvin, ja valitsemani tie oli hiljainen, mutta hyvin päällystetty ja leveä. Vauhtia hidastivat hiukan kohtalainen vastatuuli sekä nopeasti kasvaneet korkeuserot. Olin olettanut matkan Ruotsin halki olevan melko tasaista, mutta jo 20 km etäisyydeltä Uumajasta vastaan tuli Lapin vaarojen veroisia mäkiä. Tämä on jyrkkä kontrasti merenlahden toiselle puolelle Pohjanmaalle, jossa monen kunnan korkein kohta on muurahaiskeko tai rakennustyömaalle ajettu tasoittamista odottava hiekkakasa (älkää kysykö lähdettä).

Pääsin nyt myös ensi kertaa toden teolla ajamaan täyteen lastatulla pyörällä, missä on nyt paitsi enemmän kuormaa kuin koskaan aikaisemmin, myös ensi kertaa huomattava määrä painoa etuhaarukkaan kiinnitettynä. Se tekee joistain asioista hankalampia, kuten pyörän parkeeraamisesta, jossa nyt on käytännössä aina oltava leveä seinä tai jotain muuta tukemassa sekä etu- että takalaukkuja. Myös toisen käden irroittaminen tangosta ajon aikana vaatii jäljelle jäävältä kädeltä huomattavasti enemmän tarkuutta ja ponnistelua kuin aikaisemmin, koska painavampi etuhaarukka pyrkii nyt vaeltamaan suuremmalla voimalla. Varsinainen ajaminen vaikuttaa silti muuttuneen vakaammaksi. Aiemmilla reissuilla olen kokenut suuren painon takana olevan paikoin hiukan epästabiili, ja tämän reissun vieläkin suuremman tavaramäärän pakaaminen yksinään takarenkaan päälle olisi ollut huono ajatus.

Käyttämäni asfaltoitu paikallistie päättyi ja etukäteen etsimäni reitti jatkui pienempää soratietä pitkin. Valitettavasti tämä tie oli surkeimmassa kunnossa oleva tie jolla olen ikinä polkenut. Vaikutti siltä että se oli parhaillaan korjattavana, sillä tien pintaan oli ajettu suuri määrä karkeaa sepeliä, jonka raekoko vaihteli peukalonpään kokoisista lähes golfpallon kokoisiin, eikä niitä ollut lanattu tien pintaan mitenkään. Nämä kivet olivat läpimitaltaan samaa luokkaa kuin renkaideni leveys, joten kivien läpi polkiessa eturengas poukkoili rajusti puolelta toiselle, ja pysyäkseni pystyssä vauhti piti hiljentää paikoin alle 10 km/h. Tiestä tuli mieleen aikoinaan automatkalla kohti Norjaa reitille sattunut pikkutie Kiirunassa, joka oli korjattavana hyvin vastaavanlaista menetelmää käyttäen, ja rikkoi perheautomme tuulilasin.

Kivinen tie pyöränrenkaan kanssa mittakaavassa

Tätä tietä oli onneksi edessä vain pari kilometriä, joten päätin jatkaa sen loppuun hammasta purren seuraavaa tietä kohti. Tien päättyessä t-risteykseen kävi kuitenkin ilmi, että seuraavakin tie oli molempiin suuntiin korjattavana tismalleen samanlaisen käsittelyn kera. Suunnitelmani mukaan olisin kääntynyt vasemmalle, mutta siellä oli lisää pikkuteitä enkä voinut ottaa riskiä, että tällaista kivipeltoa jatkuu kymmeniä kilometrejä. Niinpä käännyin oikealle ja päätin pikkuteiden sijaan siirtyä muutaman kilometrin päässä samansuuntaisesti kulkevalle kantatielle. Lopulta kivipelto ei jatkunut koko matkaa kantatielle, vaan parin kilometrin jälkeen matka jatkui erinomaisen tasaista ja mukavaa soratietä pitkin, joka oli ainakin pyöräilijälle täysin tuoreen asfaltin veroinen. Väkisinkin alkoi arvelluttaa, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa alkuperäisellä reitillä, mutta päätös oli nyt tehty.

Kaunis maisema hyväkuntoisen hiekkatieosuuden varrella

Kantatie 92 on pääasiallinen väylä Uumajasta länteen lähes rajalle asti, joten olin vältellyt sitä, mutta ilmeisen turhaan. Päätien statuksestaan huolimatta tie oli hiljainen, mikä toki käy järkeen, sillä Keski- ja Pohjois-Ruotsin sisämaa on harvaan asuttua. Pääseehän Sodankyläänkin valtatietä pitkin kolmesta eri suunnasta, mutta eivät nekään mitään varsinaisia ruuhkasumppuja ole. Bongasin kantatien varresta leirintäalueen Fredrikan kylästä Åselen kunnasta, mikä alkoi tässä vaiheessa uupumuksen kasvaessa vaikuttaa hyväksyttävältä uhraukselta mukavuudelle, joten otin sen määränpääkseni.

Leirintäaluetta lähestyessäni huomasin, että maasto oli jo lähes vuoristoista, mikä teki näkymistä vaikuttavia, mutta myös lisäsi polkemiseen käytettyä vaivaa. Lopulta vastatuulen, korkeuserojen ja erityisesti kyseenalaisten tienpitomenetelmien johdosta päivän keskinopeuteni jäi hyvin vaatimattomaksi. Toisaalta myöhäisestä lähdöstä huolimatta saavutin yöpaikan hyvissä ajoin rästiin jääneen blogitekstin kirjoittamista varten, ja taitoin ensimmäisen päivän saldoksi hyvän matkan.

Leirintäalue veloitti yöpymisestä telttapaikan hinnan eli 280 SEK, mikä on mielestäni hyvä diili vesivessasta, suihkusta, sekä keittiöstä jossa valmistaa ja syödä ruoka ja nyt vielä ladata laitteita ja kirjoittaa blogia istuma-asennossa ilman murheita hyttysistä. Voipi olla, että viime vuoden reissuni pienemmällä tavaramäärällä ja helleaallon aikaan jätti luonnonvesissä peseytymisestä ja pusikossa yöpymisestä liian ruusuisen kuvan, mutta jos näin on, en koe mitään syytä olla yöpymättä leirintäalueella vaikka joka yö.

Päivä 1: Uumaja-Federika
Ajomatka: 124 km
Ajoaika: 6 h 24 min
Keskinopeus: 19.1 km/h 

Skandinavian kierros - Päivä 0: Junassa ja lautassa

Kesä on jälleen koittanut ja sen mukana vuotuinen pyöräreissu. Viime kesän menestyksekkäästä riippumattoreissusta innostuneena päätin jälleen lähteä matkaan riippumaton ja makuupussin kanssa, mutta muutoin suunnitelma on melko erilainen ja huomattavasti kunnianhimoisempi kuin viime vuonna. Olen jo pitkään haaveillut pidemmän kaavan mukaan reissaamisesta, siten että reittiin ja ehkä jopa kokonaiseen maahan ehtisi tutustua kunnolla ilman takaraivossa kytevää stressiä siitä, että seuraavaan määränpäähän on pakko päästä tai aikataulu alkaa lipsua. Siksi lähden nyt matkaan kuukauden aikaslotilla varustettuna.

Matkakohteeksi tällä kertaa muodostui Norjan keski- ja lounaisosien jylhät vuono- ja vuoristomaisemat. Olen aikaisemmin käynyt lukuisia kertoja Norjan pohjoisosissa, mutta ne ovat olleet automatkoja ja huomattavasti lyhyempiä. En ole koskaan pyöräillyt Norjassa, enkä käynyt Tromssaa suuremmissa kaupungeissa, enkä varsinkaan nukkunut vuononmutkassa vaivaiskoivuihin köytetyssä riippumatossa, joten uskon saavani matkasta paljon uusia kokemuksia irti. Dramaattisesta topografiasta huolimatta Norja on myös melko helppo ja huoleton kohde ensimmäiselle pitkälle leireilyreissulle. Maa on tiheästi asuttu ja lähin kauppa, taksi tai apteekki ei koskaan ole kovin kaukana. Puhtaat pintavedet ja jokamiehenoikeudet tekevät myös ulkona yöpymisestä helppoa. Lisäksi, vaikka oletankin saavani oman osani vaihtelevasta meri- ja vuoristosäästä, ovat sateet lopulta vähemmän riskialttiita kuin esim. juuri nyt Ranskaa ja Espanjaa piiskaavat ennätykselliset helleaallot.

Viime kesän reissun jälkeen innostuin melkein heti suunnitelemaan tulevaa reissua ja aluksi lähdin liikkeelle vieläkin kunnianhimoisemmasta suunnitelmasta lentää Kanadan länsirannikolle ja polkea Yukonin erämaassa sijaitsevasta Whitehorsen kaupungista halki syrjäisten erämaiden läpi etelärajalle Vancouveriin, noin 2500 km päähän, ja lentää sieltä jälleen kotiin. Lopulta päädyin toteamaan, että kalliiden hintojen lisäksi kyseessä oli ehkäpä tähän tilanteeseen liian iso hyppäys haukattavaksi eristyneisyyden, varautumisen ja tekniikan suhteen, ja päädyin sen sijaan suunnittelemaan reissua Norjaan. Jätin kuitenkin suunnitelman edelleen piirustuspöydälle ja nyt käynnistyvä Norjan reissu on samalla myös tilaisuus päästä testaamaan vaihtelevassa säässä leiriytymistä, raskaasti kuormatun pyörän polkemista vuoristoisessa maastossa ja muita pitkän reissun uniikkeja ominaisuuksia kuitenkin ystävällisemmässä ympäristössä. Toivottavasti, varsinkin jos tämä reissu onnistuu hyvin eikä tapa innostustani, pääsen näillä opeilla polkemaan Kanadaan vuoden päästä.

Ennen vuonojen ihailua on kuitenkin päästävä perille Norjaan. Päätin toteuttaa matkan kokonaan ilman lentämistä, sillä pyörän kuskaaminen lentäen on aina oma hässäkkänsä, joten suuntasin sen sijaan junalla Helsingistä Vaasaan ja otin myöhäisen Wasalinen lähdön kohti Uumajaa. Polkeminen alkaa siis jo huomenna ja ensimmäiset neljästä viiteen päivää kuluvat tyhjän ja laakean keski-Ruotsin poikki oikaisussa. Rajaa lähestyttäessä vuoristo alkaa toki jo kumpuilemaan enemmän, mutta eräällä tavalla tämä alkusegmentti on kuitenkin vasta lämmittelyä ja reissu pääasiallisten nähtävyyksien kera alkaa varsinaisesti vasta Trondheimista päivänä viisi tai kuusi.

Pidemmän matkan tarpeita varten varustelin pyörää lisäämällä etutavaratelineen, johon saan kaksi ylimääräistä pyörälaukkua kiinni. Nämä osoittautuivat erityisen hyödyllisiksi, sillä en löytänyt mistään tankolaukun kiinnikkeitä, jossa olen normaalisti kuljettanut kameraa, puhelinta ja muuta pientä matkan aikana tarvittavaa. Nyt onneksi saan nämä tavarat pyörälaukkuun etupyörään siten, että niihin on melkein yhtä helppo päästä käsiksi kuin tankolaukussa. Isot pyörälaukut ovat myös täysin vesitiiviitä, joten niiden määrän tuplaaminen kahdesta neljään auttaa kuskaamaan esim. makuupussia ilman, että sitä täytyy roikottaa mustekaloilla tavaratelineeltä ja suojata muovipussiin aina sateen sattuessa. Etutavarateline oli kallis investointi, koska pyörässäni ei ole sille valmiina kiinnikkeitä ja asennusta varten piti tilata uusi akseli, jossa on kiinnitysmahdollisuus tavaratelineelle, mutta akselin läpivienti on luja kiinnike ja asennustuloksesta tuli jämäkkä, joten olen ehdottomasti tyytyväinen hankintaan. Näin pitkälle reissulle lähteminen olisi ollut vaikeaa ilman lisälaukkujen tarjoamaa tilaa.

Olin jälleen onnistunut aliarvioimaan matkavalmisteluihin kuluvan ajan, joten ennen lähtöpäivää pääsin nukkumaan vasta kolmelta aamuyöstä, osittain siksi että etsin jääräpäisesti tankolaukun kiinnikkeitä jo kauan sen jälkeen kuin niiden löytyminen oli osoittautunut ilmeisen toivottomaksi. Olin kuitenkin pitkän suunnitelun aikana tehnyt kattavan listan mukana tarvitsemastani roinasta, joten kun pyörä lopulta oli pakattu valmiiksi, ei samanlaista hektistä kiirettä ja paniikkia unohduksista kuin spontaanimmat lähdöt aiempina vuosina tullut. Juna Vaasaan lähti yhdeltätoista, joten sain nukuttua hyvin, mutta lautan lähtö iltamyöhään jätti minulle silti riittävästi aikaa Vaasan puolelle käydä vielä syömässä, kaupassa ja peseytymässä uimahallissa. Päädyin uimahalliin, sillä sää Vaasassa oli aurinkoinen mutta viileähkö, vain noin 16 astetta, joten pulahdus luultavasti vähintään yhtä hyiseen mereen ei tuntunut houkuttelevalta. Ennen lautan lähtöä ja vielä lauttamatkan ajan uppouduin kirjaan, joka oli oiva ajanviete, tosin kun se lähipäivinä loppuu, saatan katua päätöstäni ottaa 500 sivua kuollutta painoa vuoristokierrokselle Norjaan lihasvoimalla.

 

Vesitykki, jota lautan miehistö oletettavasti käyttää piraattien alukseennousuyritysten torjumiseen

Lautta saapui perille Uumajaan vasta 0:45 paikallista aikaa, ja olin varautunut heijastinliivillä ja valoilla, tosin pilvettömässä säässä pohjoisen iltahämärä oli niin kirkas, että valoja ei tarvinnut navigointiin lainkaan. Kurvasin satamasta nopeasti poispäin ja läheiselle metsätien tyngälle, jonka olin satelliittikartasta etukäteen bongannut ja laiton leirin pystyyn, jo hiukan väsyneenä, ehkä lautan rauhallisesta keinunnasta ja kirjaan syventymisestä. Leirin pystytys ei käynyt ihan yhtä näppärästi kuin viime kesänä, liittyen ehkäpä muuttuneeseen pakkauslogiikkaani, ja jouduin säheltämään löytääkseni syvälle pakattuja tarvikkeita kuten korvatulpat. Kun lopulta pääsin riippumattoon olin hyttyskonsertin uuvuttama, vaikkakin hyttyshattu piti ne loitolla iholta, ja aamuaurinko alkoi jo sarastaa värjäten kuusiston latvojen läpi pilkottavat pilvet punaruskeiksi. Päätin siis suosiolla jättää blogin kirjoittamisen seuraavalle päivälle.