Päivä 9: Maailman katolla

Vaikka nukuinkin melko hyvin, tämän yön aikana tajusin miksi riippumatto kannattaa ripustaa mielummin kuin käyttää sitä vettä läpäisevänä telttana maan pinnalla. Yön aikana ensinnäkin ripisteli vettä muutamaan otteeseen huolimatta siitä, että taivaalla näkyi tuskin pilvenhattaraakaan. Päättelin tämän olevan jokin vuonon reunassa vallitseva äärimmäisen paikallinen mikroilmasto. Luottavaisena siihen että pilvettömältä taivaalta ei voi sataa kovin paljoa, annoin veden tippua riippumaton hyttysverkon läpi ja jatkoin unia. Toinen hankaluus oli se, että yritin nukkua vatsallani, mutta puhallettava tyynyni puhkesi jokunen yö sitten ja jouduin korvaamaan sen muovipussiin sullotulla vaatemytyllä. Tämä kova tyyny yhdistettynä melko kovaan alustaan tarkoittivat että joka tapauksessa päädyin nukkumaan selälläni, mikä olisi ollut ehdottomasti mukavampaa roikkuvassa riippumatossa. Olin jo ehtinyt alkaa pohtia telttaan vaihtamista, sillä monilla leirintäalueilla on tuntunut olevan vaikeuksia löytää sopivia puita, mutta joudun ehkä pohtimaan asiaa vielä hiukan lisää mikäli telttojen mukavuus on tätä tasoa.

Päivän ohjelma on tällä kertaa melko poikkeuksellinen. Tehokkaan matkanteon sijaan ajan epäsuoraa mutta toivon mukaan näyttävää ja antoisaa vuoristoreittiä nimeltä Aursjovegen. Tie muodostaa U-kirjaimen muotoisen mutkan siten, että nousen tielle ensin Sunndalsorasta yhtä jokilaaksoa pitkin, ja alas toista siten ettäkun lopulta huomenna toivon mukaan jatkan matkaa takaisin vuonon rannassa kulkevalle maantielle, olen lähimmilläni vain noin 30 kilometrin päässä Sunndalsoran keskustasta linnuntietä mitattuna. Alunperin voimalaitosten rakennus- ja huoltotöitä varten rakennettu yhteys on nyttemmin avattu turisteille, joskin moottoriajoneuvot joutuvat maksamaan tien käytöstä tietullin, mistä minä onneksi pyöräilijänä vältyn. Sunndalsorasta ensin tien alkupisteelle, sitten tien läpi ja vielä vuoriston jälkeen seuraavalle leirintäalueelle on matkaa noin 70 km, mikä kuulostaa kevyeltä, kehuskelinhan eilisen samanmittaista ajoa lähes lepotauoksi. Tämän tien erotuksena on kuitenkin se, että pinta on laadultaan vaihtelevaa ja ennen kaikkea päivä sisältää koko reissun tähän asti ylivoimaisesti brutaaleimman nousun, joten halusin lähteä tien päälle melko hyvissä ajoin.

Hylätyltä tieltä ja Fjordparkenin läpi keskustaan ajettuani kävin marketista jälleen täytetyn paninin, jota päätin vielä päivän tuleva rääkki mielessä täydentää paketillisella pepperoniviipaleita. Tuotos oli hiukan kuiva mutta ainakin kunnon ruiskaus proteiinia ja energiaa päivään. Tuleville reissuille hyvä idea saattaisi olla pikaruokaloista tutut yksittäispakatut ketsupit tai majoneesit juuri tällaisia tilanteita varten.

Ajourakka alkoi maltillisesti joenuomaa ylöspäin Sunndalsoran keskustasta etelään. Tien varressa oli idyllisiä maalaistaloja ja laiduntavia lehmiä ja lampaita. Vaikka tällainen paikka onkin luultavasti syksyllä ja talvella jyrkkien kielekkeiden varjostama ja rannikon ja vuorten sateen ja tuiskun piiskaama, nyt kauniina aurinkoisena kesäpäivänä ohi polkiessani se näytti parhaat puolensa. Erään talon säntillisesti hoidetun puutarhan ohi polkiessani mieleen tulikin Muumilaakso.

Muumien jälkeen eteen tuli automaattinen tietullin rahastuspiste ja 55 km pituinen Aursjovegenin varsinainen osuus alkoi. Kevyesti virtaavan joen kanssa maltillista tahtia noussut tie muuttui jyrkäksi, ja sain tulevasta kiipeämisestä hiukan esimakua kun kiipesin ensimmäisen tekojärven pinnan tasalle. Tämän jälkeen sain pienen hengähdystauon, kun tie kulki tekojärven reunaa seuraillen tasaisesti. Tämän jälkeen nousu alkoi toden teolla ja katselin hiukan epäuskoisesti edessä auennutta jokilaakson päätyä, jonka reunamaa kapea tie kiemurteli serpentiininä ylös. Muistin katsoneeni eilen karttasovelluksestä, että tämän jyrkän nousun aikana yksinään tie nousee noin 800 metriä ylöspäin, vastaten lähes etäisyyttä merenpinnasta Haltitunturin huipulle asti. Poljin pienimmällä vaihteella mikä pyörästäni löytyy, mutta sekään ei ollut riittävän kevyt tarvitseemaani kadenssia varten, joten sen sijaan jouduin sprinttaamaan aina pätkän ylös ja sitten pitämään hengähdys- ja juomataukoja. Vähitellen korkeus kuitenkin kasvoi, ja sen mukana myös paljaalta ylängöltä puhaltava tuuli koveni ja kylmeni. Kun viimein pääsin nousun loppuun, olin puhki, mutta myös tyytyväinen tietäessäni että tästä eteenpäin tie olisi valtaosin tasaista tai ylös ja alas mutkittelevaa ennen lopussa odottavaa vastaavanlaista jyrkkien laskujen sarjaa.

Nousun laella edessäni aukeni karu ja laaja tundra kokonaan puurajan yläpuolella. Maisemaa hallitsivat voimalaitoksia varten rakennetut suuret tekojärvien altaat, mutta luonnolllisia järviä ja niihin ylempää lumilaikuista laskevia solisevia sulamisveden virtoja oli runsaasti. Ylänköä pitkin kiemurtelevaa soratietä edetessäni siellä täällä alkoi eteen tulla myös pelkistetyn näköisiä, mutta selkeästi melko uusia mökkejä. Ihmettelin hiukan miksi näin karuun ja vieläpä talvikauden ajaksi suljettuun ympäristöön on rakennettu mökkejä. Ehkä otan sen selville joku myöhempi päivä kun energiaa riittää enemmän.

Melko pian nousun jälkeen auringon ollessa vielä esillä tuulikin päätti tyyntyä hetkeksi ja menin tien varteen levähdysalueelle lepuuttamaan väsyneitä lihaksiani. Kävin maahan makaamaan pyörän viereen ja aurinko lämmitti niin mukavasti että saatoin torkahtaakin hetkeksi. Tämän jälkeen matkaa jatkaessani aurinko kuitenkin meni pilviverhon taakse piiloon eikä enää tullut esille, vaan loppupäivän sain pieniä sadekuuroja epätasaisin välein niskaani. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut maisemista nauttimista ja asetuin polkemaan tasaiseen rytmiin, joskin hitaasti johtuen melko voimakkaasta vastatuulesta ja tien pehmeähköstä päällysteestä. Jonkin ajan kuluttua söin retkikeittimellä lounaan pienen järven rantaan rakennetulla laiturilla, joka oli merkitty liikuntarajoitteisille tarkoitetuksi kalastuspaikaksi. Hyvin huomaavaista.

Jatkaessani matkaa kohti tien eteläisimmässä päässä sijaitsevaa Aursjoen-tekojärveä, maisema avartui entisestään ja sen mukana myös vastainen tuuli voimistui. Tuuli oli lopulta niin voimakas, että jouduin etenemään tasamaalla käyttäen samaa pienintä vaihdetta millä olin kiivennyt tänne ylös aikaisemmin päivällä. Lopulta tien suunta kuitenkin kääntyi luoteeseen, tuuli muuttui vastaisesta myötäiseksi tai sivulta puhaltavaksi ja tiesin, että maali häämöttää jo. Aursjoenia säätelevän padon luona oli myös hotelli ja ravintola, joka mainosti tien varressa jäätelöä, mutta lumilämpäreiden ympäröimänä ja kylmän sateen piiskaamana päätin että nyt ei ehkä ole aika jäätelölle. Jatkoin matkaa padon ohi, mutta viimeiset kymmenisen kilometriä edessä odottavalle laskulle seuraavaan jokilaaksoon olivat silti rankat, kun tie kiipesi vielä hiukan korkeammalle ja voimakkaan puuskaisessa sivutuulessa oli poljettava varoen.

Lopulta mutkitteleva lasku alas laakson pohjalla odottavaan kylään tuli näkyville samassa kohtaa kuin pienellä kivimonumentilla merkitty tien korkein piste 947 metrin korkeudessa. Tässä kohtaa oli myös näköalapaikka kanjonin reunalla vain pienen kävelymatkan päässä tiestä, johon minun piti tietysti mennä. Paikalta näkyi joen kovertaman kanjonin toisella puolella laskeutuva vesiputous sekä pohjalla häämöttävän kylän talot, traktorit ja heinäpaalit. Kaikkea tätä pääsi ihailemaan pystysuorana kymmeniä metrejä laskeutuvien kallionkielekkeiden reunalta asti. En pelkää korkeita paikkoja, mutta haluan pysyä elossa, joten ryömin yhdessä kohtaa kallion reunalle ja kurkkasin kielekkeen yli alas ja parissa muussa kohdassa istuuduin alas ja pysyttelin suosiolla muutaman askeleen turvaetäisyyden päässä reunasta. Tämä paikka oli suojassa tuulelta ja sade oli lakannut, joten vietin paikalla melko kauan tuijottaen maisemaa hypnotisoituneena. Aina välillä kun otin valokuvan tai käytin puhelinta, vilkaisu takaisin kohti satojen metrien päässä häämöttävää laakson pohjaa sai pienen huimauksen pulssin aikaiseksi, kun aivot käsittivät taas kaiken edessään näkemänsä majesteettisen skaalan. Tämä oli upea päätös päivälle ja paikasta teki ehdottomasti hienomman se, että se oli kuin palkinto pitkän kiipeämisen, vastatuulta vastaan taistelun ja vielä uudestaan sivutuulessa tempoilun jälkeen.

Lasku alas laakson pohjalle näköalatasanteen jälkeen ei ollut niin mukava kuin eilisen lasku, missä rikoin nopeusennätykseni. Vaihteleva sorapäälyste, mutkikas tie ja liian jyrkkä laskukulma tarkoittivat, että valtaosa energiasta kului jarrulevyjen lämmittämiseen eikä nopeaa ajamiseen. Jouduin jopa pysähtelemään laskun aikana pari kertaa koska pelkäsin jarrujen ylikuumenevan. Matkalla oli kuitenkin hauska spiraalinmallinen, valaisematon tunneli, joka auttoi tietä saavuttamaan laakson pohjan. Vastapään tietulliaseman jälkeen olin jälleen asfalttitiellä, jota pitkin viimeinen puolituntinen seuraavassa kylässä sijaitsevalle leirintäalueelle taittui niin tavanomaisesti ja kivuttomasti että se tuntui lähes luksukselta Aursjovegeniin verrattuna.

Valitettavasti leirintäalueella ei ollut jälleen riippumaton ripustuspuita, mutta miehittämätön respa tarjosi mahdollisuuden maksaa pelkästä suihkusta itsepalveluna, jonka tein ja sen jälkeen leiriydin läheiselle mäntykankaalle. Olen tyytyväinen mutta aivan rätti lyhyestä etäisyydestä huolimatta, jotain päivän rasittavuudesta kertonee alle 14 km/h jäänyt keskinopeus. Lisäksi veikkaan että etäisyys ja nousu eivät ole aivan oikein, koska on mahdotonta että lähdin nousemaan merenpinnan tasosta ja silti laskin enemmän kuin nousin. Veikkaan, että paikoin poljin ylöspäin niin hitaasti, että ajotietokone kuvitteli minun olevan paikoillaan ja keskeytti tallennuksen automaatisesti.

Päivä 9: Aursjovegen
Ajomatka: 77 km
Ajoaika: 5 h 33 min
Keskinopeus: 13,8
Nousu yht. 1577 m
Lasku yht. 1624 m

Päivä 8: Viimein lämpöä

Suunnitelmani mukaan nukuin pitkään, vaikkakin uni oli hiukan katkonaista koska en halunnut maksaa majatalossa lisää lakanoista, ja makuupussin ja makuualustan kanssa sängyssä nukkuminen vaati hiukan totuttelua: makuupussissa sisällä oli liian kuuma, mutta siihen oli vaikea kääriytyä kuten tavalliseen peittoon. Söin tyypilliseen tapaan pikapastan ja tonnikalasäilykkeen aamupalaksi, ja pakattuani jatkoin pikaisesti Oppdalin keskustaan täydentämään ruokavarastoja. Urheiluliikkeestä ostin ohuen makuupussin suojan, jonka siis menee nukkujan ja makuupussin väliin, koska lämpimällä säällä paljas iho halvan makuupussini keinokuitua vasten ei tunnu mukavimmalta, ja kylmällä se ehkä tarjoaa vielä aavistuksen lisälämpöä ja ainakin suojaa makuupussia likaantumiselta. Ruokakaupasta ostin matkalle lounaaksi mukaan burriton, sillä ennen päämäärääni 70 km päässä ei kartan mukaan näkynyt olevan palveluita, enkä halunnut tehdä retkikeittimellä tien poskessa toista pikapasta-annosta putkeen.

Olin saapunut Oppdaliin pohjoisesta jokilaaksoa pitkin, ja lähdin nyt poistumaan sieltä länteen toista joenuomaa seuraillen. Eilisen tapaan tätä reittiä seurasi päätie, jolla jouduin polkemaan osan matkasta, sekä paikoin joen vastalaidalla asukkaita ja maataloutta palveleva paikallistie, jolla loput päivän ajosta taittui. Onneksi tämä päätie ei kuitenkaan ollut valtatietason väylä ja liikenne oli sen verran hiljaista että polkeminen maistui mukavalta myös päätietä pitkin. Paikallistien kiemurrellessa laakson pohjalle päätiehen liittymistä varten eteen sattui myös yksi tähänasti jylhimmistä näkymistä, kun kapeana virtaava joki oli syövyttänyt kallioon syvän ja teräväreunaisen uoman.

Päätieosuudelle sattui myös päivän suurin lasku, josta pystyin melko vähäisestä liikennemäärästä ja hyvästä päällysteestä johtuen ottamaan kaiken irti. Ja toisin kuin Trondheimin liepeillä spekuloin, ei pyörän raskas kuorma hidastellut liiemmalti, sillä laskun aikana rikoin henkilökohtaisen nopeusennätykseni lukemalla 67,8 km/h. Nopeus olisi luultavasti noussut vieläkin suuremmaksi mikäli tuuli olisi ollut vastaisen sijaan tyyni tai myötäinen. Koska vuoristo-osuuksia ehtii tulla matkan aikana vielä lukuisia lisää, on täysin mahdollista että 70 km/h menee vielä jossain kohtaa rikki.

Jyrkän laskun jälkeen lämpötila kohosi ainakin pari astetta kertaheitolla ja sattumalta myös aurinko alkoi tulla esiin. Siispä päätin pysähtyä syömään lounasburritoani joen rantaan kohtaan, jossa valtaosin kuiva joenpohja oli noin 50 metriä leveä. Ilmeisesti joki täyttää uomansa kokonaan vain keväällä sulamisvesien huippuvirtauksen aikaan, mutta nyt pystyin ruokailun jälkeen viipyilemään paikalla ja käveleskelemään kauniin pyöreäksi hioutuneiden kivien täyttämää joenpohjaa pitkin, kuunnellen veden solinaa ja lintujen laulua. Valitettavasti kuivaan joenpohjaan päästäkseni jouduin hyppäämään pienen sivu-uoman yli ja tietenkin päädyin kastelemaan kenkäni. Onneksi kangaskengät kuivuvat nopeasti ajon aikaisessa ilmavirrassa, joten vahinko ei ollut suuri.

 

 

 

 

Lähestyessäni Sunndalsøraa jokilaaksoa reunustavilta kallioilta alkoi laskea enemmän ja enemmän vesiputouksia. Yksi näistä on 845 metrisenä maailman kahdeksanneksi korkein vesiputous, Vinnufossen. Vaikka sen virtausmäärä ei olekaan erityisen suuri, polkiessani alas jokilaaksoa se ilmestyi vuorenseinämän katseenvangitsijaksi jo kaukaa. Valtavasta korkeudestaan johtuen putouksen näkee helposti päätien varressa olevalta taukopaikalta, mutta minun piti luonnollisesti kiivetä putouksen viereen johtavat 700 kiviporrasta. Askelmien kiipeäminen ja jostain syystä erityisesti laskeutuminen tuntui rankalta siitä huolimatta, että ajallisesti kiipeämisurakka oli vain murto-osa jopa tämän päivän lyhyenlaisesta ajomatkasta, ehkä johtuen eri lihasryhmien rasituksesta. Putous oli läheltä vaikuttava, tosin johtuen sen lukuisista askelmista ei suuri pudotuskorkeus enää tehnyt samanlaista vaikutusta läheltä katsottuna, ja yhtä hyvin olisi voinut olla jonkin paljon matalamman putouksen vieressä seisomassa. Tästä huolimatta askelmien kiipeäminen oli vaivan arvoista jo pelkästään laaksoon auenneiden näkymien ansiosta. Joku masokisti tuli myös matkalla vastaan juosten portaita ylös ja alas. Kuntoportaat ovat minulle toki tuttu käsite, mutta nämä olivat luonnonkivestä hakattuja epätasaisia ja vaihtelevankorkuisia askelmia, joten toivon että hän oli kuntoilu-urakassaan riittävän varovainen.

Kaupunki oli jo lähellä, ja ohitin majoituspaikaksi tarkoittamani leirintäalueen matkalla keskustaan syömään illallista. Päätin hakea ruoan ostoskeskuksessa sijaitsevasta ketjupizzeriasta ja päädyin syömään sen läheisellä puistonpenkillä. Koska aurinko oli edelleen esillä ja lämpötila oli kohonnut mukaviin lukemiin, ennen leirintäalueelle menemistä päätin vielä käydä keskustan lieppeillä meren rannassa sijaitsevassa Vuonopuistossa. Vanha päätie kulki paikan ohi, kunnes se oikaistiin tunnelilla, mutta tässä tapauksessa vanhaa päätietä ei jätetty avoimeksi, sillä vuonon reunaa halaavalla osuudella ei kaiketi ollut rakennuksia joita tien olisi pitänyt palvella. Alkuosa hylätystä tiestä on kuitenkin ilmeisen epävirallisesti kevyen liikenteen käytettävissä, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä tutkimassa paikkaa. Lukuunottamatta tien reunat vallanneita puita ja paikoin tielle pudonneita kivenlohkareita se olikin täysin kelvollinen. Vastaan tuli hylätty, valaisematon tunneli, jonka jälkeen tie jatkui vielä kunnes vastaan tuli toinen tunneli, joka oli suljettu lukitulla portilla ja varustettu vielä piikkilangalla. 

 

Koska sää oli tässä kohtaa vielä erinomaisen lämmin ja vuonon päässä helottava ilta-aurinko teki ympäristöstä lähes maagisen, päätinkin yöpyä hylätyn tieosuuden varrella olevalla pusikoituneella levähdysalueella. Loivaa penkaa hiukan alaspäin olisi ollut riippumaton pystytykseen sopivia puita, mutta sen sijaan päätinkin jättää riippumaton ripustamatta ja nukkua maassa, käyttäen riippumattoa ainoastaan hyönteissuojana ja estämään makuupussin likaantumisen pusikossa. Suuntasin vielä meren rantaan kirjoittamaan blogia. Juuri nyt, hiukan kymmenen jälkeen, ilma on vielä mukavan lämmin, meri on täysin tyyni ja aurinko on juuri liukumassa vuonon päässä näkyvien kukkuloiden taa ja jos ranta ei olisi vanhan tien lujittamiseksi ajettu täyteen valtavia lohkareita, saattaisin pulahtaa vielä uimaan. Jotain tällaista minulla oli mielessäni kun suunnittelin tätä reissua ja olen iloinen, että sain ainakin yhden epärealistisia toiveuniani vastanneen illan.

Päivä 8: Oppdal-Sunndalsøra
Ajomatka: 74 km
Ajoaika: 3 h 37 min
Keskinopeus: 20,3 km/h
Nousu yht. 725 m
Lasku yht. 1283 m

Päivä 7: Valtatien viemää

Aamulla pääsin melko vikkelästi matkaan illalla valmiiksi pakattujen tavaroiden ansiosta. Trondheimista lähteminen oli ensin hitaanlaista, mutta parin kilometrin jälkeen tajusin siirtyä viereisessä korttelissa kulkeneelle pyöräilyn pääväylälle ja matkanteko nopeutui. Tämä kuitenkin tiivistää kokemukseni kaupungin pyöräilyinfrasta: valikoidut pääväylät ovat korkean standardin mukaisesti rakennettuja ja hyvin viitoitettuja, mutta niiden ulkopuolella tarjolla on paikoin kapeita maalattuja pyöräkaistoja ja paikoin ei mitään. Paikalliset pyöräilivätkin vaihtelevasti joko autokaistoilla tai jalkakäytävillä tilanteesta riippuen. Tämän lyhyen vierailun perusteella arvioisin Trondheimin pyöräilykulttuurin ja -infran vierailemistani Pohjoismaisista kaupungeista heikoimmaksi, saa nähdä onko sama totta Norjassa myös laajemmin.

Auringossa kylpevä kävelykatu Trondheimin keskustassa

Keskustan alueella sain vielä nauttia auringosta, mutta noin puolen tunnin polkemisen jälkeen jouduin lyhyen mutta rajun sadekuuron ryöpyttämäksi. Vaikuttaakin siltä, että vuoristoisessa maastossa sadepilvet muodostuvat äkkiarvaamatta, eikä säätiedotuksen tai edes sadetutkan syynääminen juuri auta paikallisen kuurojen ennakoinnissa ja aionkin tästä eteenpäin pitää pyöräilyhanskat ja vettä hylkivät lisäkerrokset koko ajan käden ulottuvilla.

Monumentaalista liikenneinfraa Trondheimista poistuttaessa

Kaupungista poistuttuani minulle aukesi kaksi vaihtoehtoista reittiä etelään kohti Oppdalin pikkukaupunkia, jossa olin alustavasti suunnitellut yöpyväni. Voisin joko seurailla suoraan etelään suuntaavaa jokilaaksoa, jossa kulkee myös Osloon vievä vilkas päätie E6, tai ottaa hiukan epäsuorempi reitti kansallista pyöräilyreittiä pitkin. Päätin seurailla valtatien reittiä, osittain siksi, että noin 50 kilometrin etäisyydellä valtatietä myöten sijaitsevaan Størenin pikkukaupunkiin oli pyöräilyviitat, mitkä loivat toivoa siitä, että suuri osa matkasta olisi hyvin viitoitettua ja taittuisi joko pyörätiellä tai samansuuntaisilla paikallisteillä. Näin todella olikin: alkumatkan valtatie oli moottoritietä, ja pyöräily tapahtui paikallisteitä pitkin, ja moottoritien päätyttyä valtatien varressa oli hyvälaatuinen erotettu pyörätie. Matka Støreniin taittui nopeasti ja päätin syödä lounaaksi paikallisen marketin salaattibaarista kasaaman annoksen. Yritin etsiä valmiita ruokia kuten täytettyjä leipiä, mutta jostain syystä niitä on ollut monissa kaupoissa nihkeästi saatavilla, mutta salaattibaari antoi toisaalta tervetulleen mahdollisuuden painottaa proteiineja kahmimalla annokseen paljon kanaa ja kinkkusuikaleita.

Hyvälaatuinen erotettu pyörätie Støreniin saavuttaessa

Størenista eteenpäin matka muuttui mutkikkaammaksi. Erotettuja pyöräteitä ei enää ollut, ja paikoin pyöräilijät ohjattiin jokilaaksoon seinämiä kiemurteleville sorapintaisille maalaisteille. Nämä olivat kyllä hyväkuntoisia ja vähäliikenteisiä, mutta nousivat paikoin niin jyrkästi, että edes pienin vaihteeni ei ollut riittävän pieni ja jouduin joko sprinttaamaan mäkiosuuksia ylös ja pitämään taukoa välissä, tai taluttamaan pyörää. Noin 20 kilometriä jouduin myös taittamaan valtatien piennarta pitkin. Se oli melko surkea kokemus, sillä tämän tien liikenne oli huomattavasti vilkkaampaa kuin rajan yli kulkeneen E14:ta ja raskasta liikennettä oli huomattavan paljon. Tämäkään ei olisi haitannut, mutta pientareet olivat kapeita ja jouduin ajamaan kieli keskellä suuta ja paikoin myös pysähtymään levikkeille päästämään taakse muodostuvia autojonoja ohi. Ehkä paras osuus oli lyhyekö pätkä vanhaa valtatietä, joka on taannoin oikaistu tunnelilla. Tie oli leveä, hyvälaatuinen ja tasaisesti linjattu juuri kuten aiempi vilkas osuus, paitsi että liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Näiden osuuksien määrä onneksi tulee kasvamaan tulevaisuudessa, sillä matkalla oli näkyvästi ja äänekkäästi käynnissa laajan skaalan rakennustyöt, jossa rakennetaan huomattava määrä lisää moottoritietä ja vanhat tieosuudet jäänevät paikalliskäyttöön.

Valtatieosuuksien jälkeen loppumatkalla oli tiedossa vielä lisää paikallisteitä. Oli hiukan tympäisevää ajaa jyrkkä lasku laakson pohjalle joen ylitystä varten vain päästäkseen taas kiipeämään sen vastakkaista reunaa ylös, mutta hiljaiset paikallistiet olivat silti paljon miellyttävämpiä ja jatkossa aion olla varovaisempi valtatieosuuksien välttelyssä. Lisäksi tällä tieosuudella oli riistaritilöitä ja lammaskatraat laidunsivat ympäristössä vapaasti ja kulkivat myös tiellä. Paikoin tie nousi vain ehkäpä sadan metrin päähän puurajasta, ja oli eksoottista nähdä lampaita kuljeskelemassa karun näköisessä varvikossa.

Valtatien liikennettä laakson vastakkaisella laidalla

Loppumatkan rauhallisista tunnelmista huolimatta jyrkästi kumpuileva maasto ja pitkä ajomatka olivat tehneet tehtävänsä, ja päätin väsymyksen ja mukavuudenhimon puuskassa varata paikallisesta majatalosta huoneen leiriytymisen sijaan. Päivän mittaan olin ollut onnekas säästyessäni sateilta Trondheimista poistumisen jälkeen, mutta monin kohdin näin pidemmällä yläjuoksulla voimakkaita kuuroja ja edessäni tiellä ja ympäristössä merkkejä rajuista sadekuuroista eikä ajatus leirin kasaamisesta ja purkamisestä märissä olosuhteissa houkuttanut. Huomenna suuntaan länteen, poispäin valtatiestä kohti Sunndalsøran pikkukaupunkia. Tämän päivän pitkästä ja mäkisestä puristuksesta johtuen huomiselle jää nyt vain noin 70 km matka, joka on vieläpä pääosin laskua kohti merenpintaa, joten matkasta tulee helppo kun voin tuhlailla takaisin tänään tienaamani potentiaalienergian ja pystyn näin ollen hyvällä omallatunnolla nukkumaan hiukan pidempään.

Päivä 7: Trondheim-Oppdal
Ajomatka: 123 km
Ajoaika: 6 h 23 min
Keskinopeus: 19,1 km/h
Nousu yht. 1701 m
Lasku yht. 1198 m

Päivä 6: Lepopäivä Trondheimissa

Yö oikeassa sängyssä oli mukava muistutus sivistyksestä viiden leiriyön jälkeen. Heräsin sateiseen päivään, mikä ei aluksi haitannut, sillä aamupäivän ohjelma koostui pyykinpesusta ja eilisen ukkosyön kastuneiden tavaroiden kuivaamisesta ja uudelleenpakkaamisesta. Samalla tein myös inventaaria tarvittavista ostoksista, joihin kuului esimerkiksi uusi lusikka-haarukka, koska menin tyhmyyksissäni sulattamaan aiemman muovisen version retkikeittimessä, sekä sadesuojat kenkiin ja pyöräilykypärään vastauksena epävakaiseen säähän. Kun sain pyykit kuivumaan ja lähdin tutkimaan kaupunkia, olivat pahimmat sateet jo laantuneet, vaikka ajoittainen tihkusade jatkuikin loppupäivän.

Noin Turun kokoinen Trondheim on tärkeä akateeminen keskus ja keski-Norjan suurin kaupunki. Tutustumiskierroksellani ensimmäisenä ohjelmassa oli vanhakaupunki sekä kaupungin ykkösnähtävyys, valtava ja koristeellinen Nidaroksen katedraali. Kirkko on rakennettu pyhän Olavin, pyhimyksen, joka toi kristinuskon voimalla (ja väkivaltaakaan kaihtamatta) Norjaan 1000-luvulla, haudan ympärille. Aluksi paikalle nousi vaatimaton kirkko, mutta myöhemmin paavi loi silloin Nidaroksena tunnettuun kaupunkiin arkkipiispanistuimen vastaamaan laajan alueen kristikunnan asioista ja paikalle rakennettiin vähitellen goottilaistyylinen katedraali. Paikasta tuli myös aikanaan merkittävä pyhiinvaelluskohde, ja pyhiinvaellusreitti on viime vuosina pyyhitty pölyistä ja nostettu uudelleen moderniksi kulttuurilliseksi kohteeksi, tosin fokuksen ollessa nyt enemmän matkailullisena kokemuksena kuin puhtaan uskonnollisena riittinä. Esitteissä ei tosin mainittu pitääkö myös vanhan ajan tyyliin viikkokausien takaa talsivan pyhiinvaeltajan silti kulkea alttarille vierailukeskuksen kautta ja ostaa 140 kruunun pääsylippu.

Kirkossa vierailu oli mahtava kokemus, vaikkakin huomaan, että upeisiin katedraaleihin muodostuu tietynlainen turtumus kun on vieraillut riittävän monessa. Kun massiiviset rakennukset ympäröivät meitä koko ajan, on vaikea asettua keskiaikaisen pyhiinvaeltajan asemaan, joka saapuu päivien tai viikkojen marssin jälkeen kaupunkiin ja ympäröivien puuhökkeleiden ja harvojen matalien koreilemattomien kivitalojen keskellä kohoaa käsittämättömän korkea, tuhansin miestyövuosin tuskallisen yksityiskohtaisesti koristeltu pyhättö. Modernistakin perspektiivistä on kuitenkin mahdotonta olla syvästi arvostamatta sitä käsittämätöntä työmäärää ja taloudellista panosta, joka tällaisen rakennuksen pystyttäminen on aikanaan vaatinut, siitäkin huolimatta että tänä päivänä vierailijoiden näkemästä kirkosta huomattava osa, kuten esimerkiksi kuuluisat lyijylasi-ikkunat kokonaisuudessaan, ovat peräisin 1800- ja 1900-luvuilla tehdyistä laajoista restaurointitöistä.

Moderni multitaskaava turisti ei kaihda hampaiden pesua ja varpusen kuvaamista samanaikaisesti

 

 

Kirkossa vierailun jälkeen poljin vanhankaupungin kapeita katuja pitkin ja söin voileipälounaan kaupunkia halkovan, viehättävien vanhojen puumakasiinien reunustaman joen varrella. Pienellä hiljaisella ranta-aukiolla oli lähes taianomaista pysähtyä katsomaan kiikkerien puupaalujen varaan pystytettyjen rakennusten yksityiskohtia ja tuijottamaan rauhallisesti virtaavan joen pintaa vihmovaa tihkusadetta. Vaikka nautin kesäisestä säästä eniten ja aina toivon aurinkoa ja lämpöä (toki kohtuuden rajoissa), oli vaikea välttyä ajatukselta, että tämä oli jotenkin autenttisempi ja seesteisempi sää istahtaa alas joenrantaan ja yleisemminkin tutustua Trondheimiin. Onhan kyseessä kuitenkin huomattavan sateinen alue, ja rannikkoa pitkin hiukan etelämpänä sijaitseva Bergen muistaakseni pitääkin Euroopan sateisimman kaupungin titteliä. Toisin kuin esimerkiksi Helsinki, joka vaikuttaa aina sateen tullen hiljenevän kun ihmiset siirtyvät sisätiloihin tai joukkoliikenteeseen suojaan sateelta, täällä en havainnut samanlaista efektiä. En muista myöskään esimerkiksi koskaan aikaisemmin nähneeni ihmistä istumassa puiston penkillä mukavan näköisesti puhelimen ääreen syventyneenä sateen aikana, sateenvarjon alle vaivattoman näköisesti suojautuneena.

Matkani jatkui merenrantaa pitkin kohti keskustan länsilaitaa, jossa lukitsin pyörän ja istuin odottamaan ratikkaa. Tyypillisesti en pitäisi raitiovaunua niin erityisenä kokemuksena että ajelen sillä huvin vuoksi linjan päästä päähän, se kunnia on varattu vain erityislaatuisimmille liikennevälineille, kuten Wuppertalin riippuradalle. Tämä sattuu kuitenkin olemaan maailman pohjoisin raitiovaunulinja, joten en voinut olla kokeilematta sitä. Yhdeksän kilometrin mittainen linja ei myöskään ole tyypillisimmästä päästä, sillä urbaanin ytimen sijaan se kiemurtelee vuoren reunaa vanhojen pientalovaltaisten alueiden lävitse ja lopulta päättyy virkistysalueelle metsän keskelle ja saavuttaa 234 metrin korkeuden merenpinnasta. Puolen tunnin vuoroväli ja ikääntynyt kalusto sai linjan vaikuttamaan enemmän kuriositeetiltä kuin hyödylliseltä joukkoliikennejärjestelmältä, mutta matkustajia oli silti kohtalaisesti ja pitkät vuorovälit selittyvät osittain sillä, että valtaosin yksiraiteinen linja, jossa vain osalla pysäkeistä on ohitusmahdollisuus, ei edes salli kovin tiheää liikennöintiä. Matkan varrella olisi ollut myös vanhassa varikkorakennuksessa toimiva museo, jossa on laaja kokoelma historiallista kalustoa, mutta valitettavasti se sattui olemaan maanantaisin kiinni.

Suuret viljasiilot dominoivat maisemaa satamassa

Ratikan kyydistä aukeaa paikoin näkymä kaupungin yli

Päätepysäkki 234 metrin korkeudessa

Ratikkamatkan jälkeen ilta alkoi jo lähestyä, joten yrittää vielä hoitaa alta pois pakollisia hankintoja. Keskustan kauppakeskuksista löytyi tuttu Clas Ohlson pikkuostoksia varten, mutta urheiluliikkeiden valikoima oli kehnonlainen. Onneksi hiukan keskustan ulkopuolisesta automarkettien keskittymästä löytyi niin ikään tuttu XXL-urheiluliike, josta onneksi löysin tarvitsemani kengänsuojat. Kypäräsuojat oli myyty loppuun, mutta se onkin vähemmän tarpeellinen ja jos todella koen sitä kaipaavani, se on helppo askarrella muovipussista ja ilmastointiteipistä. Ostosurakan jälkeen päätin suunnata hotellille ja ottaa matkalta vielä iltaruoaksi hotellihuoneeseen pizzan. Tällaisten "lepopäivien" jälkeen laitankin aina joko ajomatkaksi nolla kilometriä tai jätän tilastot kokonaan pois, se tarkoittaa vain että näiden kilometrien kontribuutio matkan etenemiseen kohti Osloa ja Tukholmaa on nolla. Päivän mittaan kaupungin ympäri sahatessa tulee kuitenkin usein huomattavakin määrä ajoa ja vatsa ja lihakset eivät ole tästä semanttisesta erotuksesta tietoisia, joten pizza tuli kipeästi tarpeeseen. Lyhyempi ajo ja erityisesti vapaus tutkia kaupunkia päämäärättömästi auttoi minua kuitenkin selkeästi latautumaan ja lähden taas mielelläni huomenna polkemaan Trondheimista etelään. Seuraavien kahden päivän aikana minun olisi tarkoitus päästä 200 km päähän Sunndalsøran pikkukaupunkiin, joka on lähtöpiste haastavalle mutta toivottavasti maisemallisesti ja elämyksellisesti palkitsevalle 70 kilometrin vuoristoetapille.

Päivä 6: Lepopäivä Trondheimissa

Päivä 5: Post-mortem

Illalla ukkosevakosta palattuani ja blogin kirjoitettuani aloin nukkumaan, mutta en herännytkään ajastettuun herätykseen kahdeksalta, vaan uuteen ukkosen jyrinään lähistöllä vähän ennen neljää aamuyöstä. Pienen tokkuraisuuden jälkeen vilkaisin sade- ja salamatutkaa puhelimesta ja näin valtavan ukkosrintaman vyörymässä suoraan yli. Illan pohdinnat mielessä pelko iski tajuntaan välittömästi. Kiskoin sadekamppeet vikkelästi päälle ja poistuin ripeästi alavammalle maalle. Sade oli melko rajua, mutta ei rankkasadetta, mutta salamointi oli sitäkin rajumpaa. Välähdysten ja jyrähdysten välisen ajan laskeminen oli vaikeaa, kun ympäröivät puut välkkyivät paikoin monta kertaa sekunnissa ja yksittäisen välähdyksen yhdistäminen tiettyyn jyrähdykseen oli mahdotonta. Yhden kerran näin salaman kirkkaan valokaaren iskevän melko lähelle ja vain alle sekunnin kuluessa siitä kuului valtava jyrähdys, joka olisi varmasti sattunut korviin ellen olisi pitänyt korvatulppia. Noin puolen tunnin kuluttua pahin rintama siirtyi ohi ja uskalsin hakea vielä kertakäyttöisen sadetakin pyörälaukuista, jotka olin jättänyt metsäautotien varteen kauemmas leiristä, sillä tuulitakkini ja goretex-housuni vesipilarit ovat korkeat, mutta ne eivät ole täysin vedenkestävät, enkä halunnut hytistä loppuyötä märissä vaatteissa. Siinä sadeviitta päällä mättään nokassa kyhjöttäessäni alkoi upota tajuntaan, että olin tehnyt jotain oikeasti vaarallista. Yöpaikan valintaan liittyi kolme erillistä virhettä: perustavanlaatuisin, mutta toisaalta myös ehkäpä ymmärrettävin, oli pystyttää leiri uhraamatta ajatustakaan salamoinnille, sillä kuinka usein niitä oikeastaan tuleekaan edes ajatelleeksi? Seuraava oli jäädä pohtimaan leirin turvallisuutta ja empiä riippumatossa ennen poistumista kun ensimmäinen myrsky saapui, mutta kaikkein typerin virhe oli mennä nukkumaan jo kertaalleen vaaralliseksi todettuun leiriin ilman, että tarkistin loppuyön sääennustetta.

En toki halua olla ylidramaattinen, ihmiseen kohdistuvat salamaniskut ovat äärimmäisen harvinaisia, mutta dramaattisia ja pelottavia, kuten haihyökkäykset tai rabiestapaukset. Koska tällaiset asiat jäävät kuitenkin vaivaamaan minua, lueskelin ennen tämän kirjoittamista vielä salamaniskujen geometriasta, turvaetäisyyksistä ja ihmisiin vaikuttavista mekanismeista. Näiden perusteella laskin karkeaa suuruusluokka-arviota iskusta läheiseen korkeaan puuhuni ja sain tulokseksi noin 1/1000. Koska olin melko kaukana siitä myös riippumatossa ollessa, suora sivupurkaus puusta olisi käytännössä mahdoton, mutta askeljännite voi vielä olla vaarallinen. Riippumatto monimutkaistaa analyysiä huomattavasti, mutta järkevä arvio loukkaantumisen riskistä tilanteessa voisi olla ehkä noin 1/10000 ja kuoleman riski vielä murto-osa tästä. Nämä ovat absoluttisessa mielessä pieniä numeroita, mutta silti liian suuria riskejä hyväksyttäviksi. Ainakaan riski ei ollut nyt täysin turha, sillä se säikäytti minut perustavalla tavalla ottamaan salamaniskut huomioon tulevaisuudessa.

Lopulta palasin riippumattoon noin tunnin ekskursion jälkeen ja yllättävän kuivin vaattein, vain hupparin hihansuut ja hupun reunat olivat kostuneet, mutta eivät riittävästi että se olisi ollut lämpimän unen kannalta ongelma. Syynäsin nyt sääennusteen läpi perusteellisesti ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että vielä uutta myrskyä ei tulisi aamun mittaan paikalle. Stressitilasta purkautuakseni lueskelin vielä ennen nukkumaanmenoa salamaniskujen todennäköisyyksistä ja loukkaantumistilastoista, mikä ehkä kuulostaa erikoiselta, mutta en kuulu siihen koulukuntaan jonka mukaan tieto lisää tuskaa. Lopulta pystyin taas yrittämään nukkumista ja myönnytyksenä tälle yölliselle metsäretkelle laiton herätyksen vasta puoli yhdeksitoista, jotta ehtisin saada riittävästi unta.

Hälytyksen viimein soidessa heräsin kauniin aurinkoiseen ja nopeasti lämpenevään aamuun ja yölliset sattumukset tuntuivat jääneen kuin toiseen maailmaan. Illalla olin varannut Trondheimista hotellin kahdeksi yöksi, tarkoituksena pitää siellä lepopäivä. Koska joka tapauksessa hotellihuoneessa tulisin järjestämään laukut uudestaan ja ehkä pesemään pyykkiä, pohdin ensin, että survon tavarat laukkuihin mahdollisimman nopeasti jotta pääsisin vihdoin liikkeelle. Päätin kuitenkin organisoida laukut melko hyvin, jotta saisin kaiken mahtumaan ilman sullomista ja pääsisin päivän ajon aikana käsiksi olellisiin tavaroihin, kuten varavesikanisteriin ja kameraan. Olin kuitenkin kerennyt vaihtaa jo t-paitaan ja shortseihin päivän lämmintä lupailevaa säätä varten, joten sain kädet ja jalat täyteen mäkäräisten puremia. Leirin kasaamisen jälkeen lähdin polkemaan pieni aikataulustressi takaraivossa. Päivän noin 130 km matka ei olisi mahdoton ja ennuste oli lupaillut leppeää myötätuulta ja yli 20 asteen puolipilvistä säätä, ja hotelliyö tarkoittaisi leirin kasaamisesta aiheutuvan ajankulun säästämistä, mutta myöhäinen lähtö sai silti jonkin alkukantaisen vaiston taittaa matkaa nopeasti. Ehkä halusin myös jättää pahanonnisen leiripaikan ja yölliset pelonhetket viimein taakseni.

Koska olin skipannut aamupalan mäkäräsuolla, jouduin pysähtymään melko nopeasti tien laitaan tankaamaan. Ajattelin ensin syödä pelkkiä pähkinöitä ja karkkia, mutta ihan niin kiire minulla ei sentään ollut, joten reissun ensimmäistä kertaa otin retkikeittimen esiin ja lämmitin pikapastan. Vajaan tunnin päästä tästä pysähdyksestä lähestyin Norjan rajaa, ja Ruotsin puolella oli odottamassa valtava rajamarketti. Sinänsä yleisen Coop-ketjun kaupan tunnisti erityislaatuiseksi esimerkiksi valtavasta makeisten ja tupakkatuotteiden ylitarjonnasta, ja se muistutti vastaavia rajanylittäjiä palvelevia liikekeskuksia Haaparannassa. Äskettäisestä ruokailusta huolimatta päätin ostaa kylmiä juomia ja täytetyn voileivän, sillä kauppa oli näppärästi tyrkyllä eikä seuraavasta ruokailusta ollut tietoa. Leipää kaupan edustalla ahmiessani mieleeni muistui Pippin-hobitin vaatimus toisesta aamiaisesta ja täytyy sanoa, että konsepti ei ole hullumpi.

Rajan ylitys oli niin vähäeleinen kuin Pohjolan rajojen ylittäminen tyypillisestikin, tosin olin kiitollinen Norjan käytännöstä maalata tien reunaviivat Suomen tapaan yhtenäisellä valkoisella viivalla, sillä Ruotsin katkoviivat rytyyttävät ikävästi pyörää kun siirtyy pientareen ja ajokaistan välillä tien kaventuessa tai levetessä. Rajan ylityksen jälkeen alkoi lähes välittömästi tasainen lasku vuoristosta, mutta vaikka yritin tiirailla ajotietokonetta toiveikkaasti, eivät laskut olleet riittävän jyrkkiä aiemman nopeusennätykseni 60 km/h hätyyttelyyn. Voi olla että pyörä on liian raskaasti kuormattu ja tarjoaa liian suuren ilmanvastuksen ennätysten rikkomiseen tällä reissulla.

Suurimpien laskujen jälkeen tie asettui seurailemaan jokea kohti Trondheiminvuonon rantaa. Valtatie kulki joen pohjoisrantaa ja etelärannalla kulki Åren rautatie, joka jatkuu saumattomasti Trondheimiin asti. Tasaisesti alaspäin viettävää jokea seurailevan tien polkeminen hyvässä säässä ja jylhissä kanjonimaisemissa teki tästä segmentistä matkan tähän asti antoisimman. Valtatien liikenne oli melko vilkasta ja enimmäkseen jouduin ajamaan ajokaistan reunassa kapeiden pientareiden takia, mutta melko mutkaisen ja kylien täplittämän tien nopeusrajoitus oli pääosin vain 70 km/h ja autoilijat jaksoivat edelleen pääosin antaa tilaa ylettömänkin kohteliaasti. Vähitellen maisema muuttui teräväreunaisesta jylhästä kanjonista kilometreja leveäksi vehmaaksi laaksoksi, ja joen vastarannalla alkoi kulkea pienempi paikallistie, jota pitkin viimeinen jokea seuraileva osuus taittui.

Meren rannassa jokisuulla on Trondheimin lentoasema, josta on junayhteys keskustaan, mutta etäisyyttä kaupunkiin oli vielä yli 30 km. Lentoaseman sijainti on kaiketi valikoitunut runsaana tarjolla olevan alavan maan myötä ja melko suora jokilaakso näytti tarjoavan kätevän lähestymispolun saapuville lennoille, joita lensi ohitseni lähes jatkuvana virtana. Lentokentän vieressä on Hell-niminen taajama enkä varmasti ollut ensimmäinen joka otti huvittuneena kuvia kaupallisista instituutioista kuten Hell Grill ja kauppakeskus Hellsentret.

Tähän mennessä päivän ajoa olivat kaikki aikatauluhuolet kadonneet täysin, sillä lähes jatkuva lasku ja myötätuuli olivat siivittäneet minut lähes 25 km/h keskinopeuteen. Viimeinen osuus vuonon rantaa Trondheimin keskustaan oli kuitenkin brutaali sarja jyrkkiä nousuja ja laskuja vanhaa tietä pitkin. Jouduin arvioimaan myös uudelleen aiempaa pohdintaani huippunopeuksista: jyrkimmässä laskussa vauhti kohosi 55 kilometriin tunnissa vaikka en edes kumartunut matalaan ajoasentoon. Lujempaakin olisi päässyt, mutta jouduin tappamaan vauhdin jarruilla koska tien nopeusrajoitus oli tässä kohtaa vain 50 km/h ja aloin saavuttaa edellä ajaneita autoja.

Keskustan lähestyminen oli lopulta vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikkakin uuvuttava osuus. Puolta tuntia ennen perille pääsyä kaupungin yli pyyhkäisi sadekuuro, joten olin kiitollinen kun viimein pääsin hotellin eteen. On erikoista miten tavallinen sänky voi näyttää ja tuntua hämmästyttävältä ylellisyydeltä. Ja nyt osaan olla vieläpä kiitollinen siitä, että voin nukkua siinä ilman tarvetta sännätä yöllä kaatosateeseen pakoon salamaniskuja.

Päivä 5: Ånn-Trondheim
Ajomatka: 128 km
Ajoaika: 5 h 39 min
Keskinopeus: 22,7 km/h
Nousu yht. 830 m
Lasku yht. 1377 m

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta keskustan kaduille

Päivä 4: Årellisen hyvä päivä

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen ja pakkasin leirin tähän asti nopeimmin kasaan. Aamupalaksi söin kupissa kiehuvaan veteen valmistettavan pikapastan sekä kyytipojaksi Suomesta asti tuotua nyhtölohta suoraan säilyketölkistä. Jemman nyhtölohi ja nyhtopossu ovat aiemminkin houkuttaneet minua Prisman säilykehyllyllä. Aiemmin olen kokenut ne liian kalliiksi mutta ne ovat kätevän kokoisia proteiinipitoisia ja maukkaan kuuloisia, joten tätä reissua varten päätin ostaa kaksi mukaan. Valitettavasti nyhtöpossun kansi ei enää ollut tiiviisti alipaineen sulkema vaan naksui painettaessa, joten se jäi vielä kokematta sillä varmuuden vuoksi päätin heittää sen pois. Näissä oloissa vatsavaiva on viimeinen asia jonka haluan saada ja epäilyttävän säilykkeen heittäminen pois, vaikka se olisi kuinka maukas, on helppo päätös. Näiden tölkkien mukana loppuivat Suomesta tuoneeni proteiinit, joita mielellään lisään pikapastojen tai pikanuudeleiden kylkeen tekemään ateriasta ruokaisampi ja täyttävämpi. Ruotsin pikkukaupoista en ole ainakaan vielä löytänyt kovin hyviä korvikkeita, vaihtoehtoina on ollut esim. tölkki lihapullia joka on liian suuri kerralla syötäväksi, tai lihakeittoa lasipurkissa. Ainoastaan kalan suhteen säilykevalikoima on ollut kattava, mutta sillit ja tonnikalat eivät ole ainakaan tähän asti kiehtoneet. Paras korvike jonka olen löytänyt, ovat suolaiset pikkumakkarat muovipussissa, jotka säilyvät avaamatta huoneenlämmössä. Niissäkin suolan määrä on pakkauskokoon nähden tosin huomattava, mutta se ei haittaa lounaalla tai iltapalalla kun elektrolyyttejä on muutenkin tarve täydentää.

Päivän ajomatka alkoi noin tunnin pyrähdyksellä pienempiä, mutta silti kestopäälystettyjä teitä pitkin E14-tielle, joka johtaa Trondheimiin asti ja jolla ainakin loput tämän päivän ajosta tulisi taittumaan. Valtatien varteen päästyäni elohopea oli jo ehtinyt kohota yli 20 asteen tehden tästä matkan tähänasti lämpimimmän päivän. Myös kevyt myötätuuli tuuppi matkaan vauhtia, joten olin innokas taittamaan matkaa tehokkaasti ennen illaksi luvattuja sateita. Matkan varrella merkittävin kaupunki on hiihtokeskuksista tunnettu Åre noin 100 km päässä. Olin alustavasti kartoittanut yöpymispaikaksi leirintäalueen hiukan Åresta eteenpäin, jotta saisin hyvän ajosään hyödynnettyä ja pääsisin potentiaalisesti päivämatkan etäisyydelle Trondheimista. E14:ta liikenne osoittautui vilkkaammaksi kuin Inlandsvägenin, mutta tien pientareet olivat myös huomattavasti leveämmät ja ohittaville autoille oli hyvin tilaa myös omalla kaistallaan. Pidemmälle vuoristoon siirryttäessä pientareet kapenivat ja paikoin katosivat, mutta päivän mittaan myös liikenne tuntui vähenevän, tai ehkä vain ehdin tottua siihen. Joka tapauksessa autoilijat jaksoivat antaa kiitettävästi tilaa aina kun sille oli vähänkään tarvetta. Ainoat ohitukset jotka olivat epäkohteliaan tiukkoja tekivät Latvian kilvissä oleva rekka sekä tietysti Suomen kilvissä oleva pakettiauto. Sattuipa paikalle myös jälleen yksi poro, jota päädyin ajattamaan takaa tietä pitkin useamman minutin, kun raukka ei ymmärtänyt poiketa tieltä pois.

Myötätuulen lykkimänä matka taittui nopeasti ja päätin pitää lounastauon vasta 80 km päässä Järpenin pikkukaupungissa. Päivän ajo valtatietä pitkin seurailee Åren rautatietä, joka on sähköstetty vaikkakin vain yksiraiteinen ja paivän mittaan bongasinkin sekä kaukojunia että sähkömoottoriyksiköillä ajettavia seutuliikenteen vuoroja. Juna pysähtyi myös Järpenissä ja hetken aikaa pohdin lounastavani rautatieaseman yhteydessä olevalla grillillä, mutta koska ruokavarastoni tarvitsivat muutenkin täydennystä, päätin syödä lihapullilla täytetyn leivän ICA:sta. Menin syömään eväät pienen venesataman yhteydessä olevalle laiturille, jossa oli piknikpöydät sekä uimatikkaat. Päivä oli tähän mennessä lämmennyt jo lähes siihen malliin, että uiminen alkoi tuntua houkuttelevalta idealta. Dippasinkin varpaat veteen laiturilta, mutta vesi oli niin hyisen kylmää että uimisen sijaan olisin pystynyt lähinnä nopeaan kastautumiseen, joten päätin pidättäytyä uimasta ja sen sijaan loikoilin laiturilla hetken varpaat vedessä ja nauttien auringon lämmöstä. Tämän päivän ajokeli kuittasi monin verroin alkureissun vaihtelevat olot.

Lounaspaikka Järppenissä

Ilta ja luvatut sadekuurot kuitenkin lähestyivät vääjäämättä, joten jatkoin matkaa kohti Årea, jonne oli enää vain puolentoista tunnin polkaisu jäljellä. Olin ensin pohtinut skippaavani Åren kokonaan, mutta se ei tullut kyseeseen, sillä kaupungin kohdalla kevyt liikenne ohjattiin pois valtatieltä kaupungin keskustan läpi. Lopulta päätin myös pistäytyä rantapromenadilla ja kahlata järvessä hiukan ennen matkan jatkamista, sillä ennuste oli päivittynyt ja luvattu sade siirtynyt myöhemmäksi. Vesi oli kristallinkirkasta, tosin sukeltelu olisi luultavasti vaatinut kuivapuvun veden lämpötilasta johtuen.

Hiihtokeskusten lisäksi Åre vaikuttaa olevan myös ympärivuotinen lomakeidas, vaikkakin kaupunkikuvaa hallitsee hiihtohissien halkoma lumihuippuinen tunturi, joka näkyi horisontissa jylhänä maamerkkinä jo tuntikausia ennen sen juurelle saapumista. Järven selällä oli purjelautalijoita, rannalla kanootinvuokrausautomaatti, aseman yhteydessä viihdekeskus vesiliukumäkien kera, ja jopa taivaalla oli vapaa-ajan viettäjiä varjoliitimillä kieppumassa. Kaupungista tuli hiukan mieleen Levi steroideilla: isolla rahalla rakennettu eliitin lomakeidas, joka ei oikein tunnu istuvan ympäristöönsä. Raha näkyi kaupunkikuvassa kalliiden brändien liikkeinä, esimerkiksi paikallinen pyöräliike oli laidasta laitaan täynnä tyyriitä Specialized-brändin maantiepyöriä.

Hupikeitaasta lähdettyäni aloin polkemaan tosissani, kun sadepilvet viimein alkoivat ennusteen mukaan kerääntyä horisonttiin. Kun aurinko peittyi pilviverhon taakse, lämpötila kuitenkin pysyi onneksi edelleen mukavan lämpimänä ja pian pääsinkin perille Ånn-nimisessä kylässä sijaitsevalle leirintäalueelle. Kävi ilmi, että leirintäalue toimi itsepalveluna: leiripaikka varataan ja maksetaan netissä, ja henkilökuntaa on paikalla vain rajoitetusti. Tämähän minulle sopi, joten kävin suihkussa ja aloin etsiä paikkaa pystyttää riippumatto. Valitettavasti koko tontilla ei kuitenkaan ollut siihen soveltuvaa paikkaa: hoidetuilla alueilla ei ollut puun puuta ja ympäröivä metsä oli niin läpitunkematonta, että sinne olisi saanut leiripaikan vain viidakkoveitsellä. Kaikesta huolimatta minun olisi pitänyt maksaa "telttapaikka sähköllä", sillä muita yöpymiskategorioita ei ollut tarjolla. Päätin, että pelkkä suihkun käyttäminen ja vesipullojen täyttäminen ei ole maksun arvoinen yöpyminen ja livahdin paikalta sen kummemmitta puheitta pois kohti läheltä satelliittikuvasta bongaamaani metsätien pätkää. Metsä osoittautui hyvin soiseksi, mutta löysin lopulta rykelmän käkkäräisiä kuusia joiden lomaan leirin viritys onnistuisi. Päätin samalla lämmittää pikapastan iltapalaksi kun valmistelen leirin kasaamiseen tarvittavia kamppeita, kun ensimmäiset sadepisarat viimein putosivat iholle ja samalla huomasin, että viereinen metsälaikku oli peittynyt kaatosateen valkeaan verhoon. Pienessä paniikissa säntäsin kuusikkoa kohti sateen nopeasti kiihtyessä, mutta sain riippumaton ja pressun viritettyä ennen kuin ne ehtivät suuremmin kastua. Sen jälkeen lykkäsin loput kamppeet pressun alle suojaan ja säntäsin takaisin pelastamaan sateeseen jäänyttä iltapalaani. Onneksi se ei ollut ehtinyt vettyä niin, että maku olisi kärsinyt. Makuualustan ja makuupussin sekä tarvittavan elektroniikan virittäminen riippumattoon oli oma operaationsa pressun alla kyyristellessä, mutta lopulta pääsin riippumattoon makaamaan suojaan sateelta ja hyttysiltä ja saatoin rauhoittua.

Päivään mahtui kuitenkin vielä yksi mutka. Sateen ropinaa kuunnellessani ja karkkia mutustaessani ukkonen jyrähti kumeasti jossain kaukana, sitten uudestaan ja taas uudestaan. Aloin pohtia ensin saderintaman suuntaa, ja sitten leiripaikaksi valitsemaani kuusikkoa. Kävin ulkona vielä vilkaisemassa ja kävi ilmi, että olin valinnut pienen laikun kituliaita puita, joista noin 20 metrin päässä seisoi hyvää vauhtia keloontuva kuusi korkeimpana puuna satojen metrien säteellä. Tämä ei vaikuttanut ideaalilta paikalta viettää aikaa rajussa ukkosessa, joten riuhdoin sadevaatteet päälle ja evakuoiduin hyvässä järjestyksessä alavampaan kohtaan maastoa odottamaan ukkosen laantumista. Onneksi tässä kohtaa sade oli jo hellittämässä ja sadetutkan mukaan kuurot olivat yksi raju rintama joka purjehtisi yli melko äkkiä, joten odotus ei ollut kummempi. Lopulta evakuintini aikana ei edes enää juuri ukkostanut, vaan mielestäni nopeasta reaktiostani huolimatta olin pohtinut ja vatvonut riippumatossa pahimman ukkosen läpi. Jälkikäteen katsoin sadetutkasta, että pahin salamarykelmä oli mennyt ohi joitain kilometrejä leiripaikastani etelään, eli olin selvinnyt tästä ennemminkin onnenkantamoisen kuin varautumisen johdosta. Jatkossa muistan visusti pitää mielessä salamaniskun mahdollisuuden ja valita turvallisia leiripaikkoja aina kun ukkosta on potentiaalisesti tiedossa.

Kuusikossa pilkottava leirini ja viereinen jättipuu

Päivä 4: Lit-Ånn
Ajomatka: 137 km
Ajoaika: 6 h 31 min
Keskinopeus: 21,0 km/h
Nousu yht. 1197 m
Lasku yht. 922 m

Päivä 3: Inlandsvägen

Heräsin suunnitelmieni mukaisesti aikaisemmin ja olinkin tien päällä jo kymmenen tienoilla. Päivän matka taittuisi samaa E45-tietä, jolle siirryin eilen. Tie halkoo Ruotsin sisämaata Göteborgista aina Enontekiöön Suomen rajalle asti ja kulkeekin myös nimellä "Inlandsvägen". Nopeasti sain kuitenkin huomata, että tämäkään tie ei ollut erityisen vilkas, vaikkakin ehkäpä hiukan vilkkaampi kuin edellispäivien 92. Ja milloin vastaantulijoiden kaista ei ole vapaa ohittamiselle, niin paikalliset kuskit kuin Saksan tai Norjan kilvissä ajavat turistitkin hidastavat ja odottavat takanani kunnes ohitukselle vapautuu tila, jopa paikoissa joissa kaistat olisivat minun makuunikin riittävän leveät samanaikaiseen ohitukseen. Jopa raskas liikenne tekee tätä säännönmukaisesti, mikä on Suomen liikennekulttuuriin ja ahtaisiin ohituksiin tottuneelle pyöräilijälle positiivinen kulttuurishokki.

Säätiedotukset lupailivat päivälle kohtalaisia sateita iltapäivän ajaksi, joten yritin päästä ennen sateita mahdollisimman pitkälle, ainakin 60 km päässä sijaitsevaan Strömsundin pikkukaupunkiin, jossa voisin halutessani pitää sadetta ja nauttia lounaan kuivissa oloissa. Onneksi tämän päivän tuuli oli vain kevyesti vastainen ja vastasi käytännössä tyynessä säässä polkemista. Tästä huolimatta ehdin kastua melko läpikotaisin ennen pääsyäni Strömsundiin. Pizzeriaan saavuttuani kysyin erikseen rikkinäisellä ruotsillani omistajalta, sopiiko että märkänä ja hikisenä saan silti syödä ja istua sisällä vähän pidempään pitämässä sadetta, johon hän onneksi myöntyi.

Lounaan ja suunnittelutuokion jälkeen pääsin jatkamaan matkaa, jolloin sade olikin ehtinyt jo hellittää. Olin varautunut sateisiin pukemalla synteettiset ajovaatteet päälle, jotka olivat ehtineet jo osittain kuivua tauon aikana. Tästä huolimatta polkemisen jatkaminen alkoi aikamoisella hytinällä siitä huolimatta, että puin päälle kaksi tuulitakkia lämmikkeeksi. Sadekelin salaisuus on se, että kuivana ei tarvitse pysyä, eikä edes voi pysyä, sillä täysin vedenpitävät vaatteet kastuvat joka tapauksessa hikoilun myötä sisältä päin. Mutta lämpimänä on pysyttävä, ja tauon aikana lihasten tuottama lämpö häviää ja siksi uudelleen liikkeelle lähdettäessä on joko siedettävä 10 minuttia epämukavaa kylmyyttä kun märät vaatteet haihduttavat pois paljon lämpöä ilmavirrassa, tai puettava ylimääräisiä vaatteita, jotka kuitenkin joutuu riisumaan jälleen hetken kuluttua. Tämän takia myös kammoan eniten sateen aikana tulevaa rengasrikkoa, sillä minulla ei ole riittävästi ylimääräisiä kerroksia, jotta pysyisin märillä vaatteilla ja paikoillaan renkaan kanssa ähertäessä lämpimänä, enkä luota kykyihini vaihtaa rengas pikavauhtia. Siksi kylmän sateen aikana sattuva rengasrikko luultavasti tarkoittaisi sadesuojan löytämistä, tai virittämistä puiden väliin pressun avulla, kuivien vaatteiden vaihtamista ja sitten paikkausoperaatioon ryhtymistä, mikä olisi aikamoinen härdelli.

Onneksi pouta jatkui lyhyttä sadejaksoa lukuunottamatta loppupäivän, ja aurinkokin erehtyi paikoin pilkahtamaan pilvien raosta. Määränpääkseni valikoitui Östersundin lähellä Lit-nimisessä pikkukaupungissa sijaitseva leirintäalue. Tieverkoston konfiguraatiosta johtuen 50 000 asukkaan Östersund, merkittävä aluekeskus ja Pohjois-Ruotsin sisämaan suurin kaupunki, jää minulta nyt välistä, mutta en pidä tätä suurena menetyksenä. Jos haluan nähdä merkittävän sisämaakaupungin järvien ympäröimänä, pääsen sentään aina Tampereelle junalla puolessatoista tunnissa.

Lähipäivien ennusteen mukaan epävakainen ja viileä sää jatkuu. Tämä sinetöi reittivalintani Norjan puolelle. Tarjolla olisi ollut kaksi reittiä vuorten läpi, Trondheimin ja Östersundin välinen E14-valtatie, sekä sen pohjoispuolella kulkeva järvien rantoja halaileva sarja pikkuteitä. Ensimmäisen päivän ongelmat Ruotsin pikkuteiden kanssa kallistivat jo vaakaani kohti isoa tietä, mutta kehno sää poisti viimeisetkin halut viipyillä järvien rannoilla ja etsiä idyllisiä riippumattoilupaikkoja järvien rannoilta. Pysyttelen mielummin päätiessä, jotta pääsen jatkamaan matkaa tehokkaammin ja leirintäalueiden tarjonta on parempaa. Huomenna suuntaan E14:a pitkin mahdollisimman pitkälle rajaa kohti. Huomenna päivä on onneksi ennusteen mukaan melko lämmin ja poutainen, mutta illalla on tiedossa sadekuuroja, joten yritän lähteä aamulla liikkeelle entistä aikaisemmin, jotta saisin taittaa mahdollisimman pitkän matkan kuivana.

Tämän päivän "Hawaii-teemainen" leirintäalue

Päivä 3: Dorotea-Lit
Ajomatka: 138 km
Ajoaika: 6 h 37 min
Keskinopeus: 20,8 km/h
Nousu yht. 822 m
Lasku yht. 825 m