Yö oikeassa sängyssä oli mukava muistutus sivistyksestä viiden leiriyön jälkeen. Heräsin sateiseen päivään, mikä ei aluksi haitannut, sillä aamupäivän ohjelma koostui pyykinpesusta ja eilisen ukkosyön kastuneiden tavaroiden kuivaamisesta ja uudelleenpakkaamisesta. Samalla tein myös inventaaria tarvittavista ostoksista, joihin kuului esimerkiksi uusi lusikka-haarukka, koska menin tyhmyyksissäni sulattamaan aiemman muovisen version retkikeittimessä, sekä sadesuojat kenkiin ja pyöräilykypärään vastauksena epävakaiseen säähän. Kun sain pyykit kuivumaan ja lähdin tutkimaan kaupunkia, olivat pahimmat sateet jo laantuneet, vaikka ajoittainen tihkusade jatkuikin loppupäivän.
Noin Turun kokoinen Trondheim on tärkeä akateeminen keskus ja keski-Norjan suurin kaupunki. Tutustumiskierroksellani ensimmäisenä ohjelmassa oli vanhakaupunki sekä kaupungin ykkösnähtävyys, valtava ja koristeellinen Nidaroksen katedraali. Kirkko on rakennettu pyhän Olavin, pyhimyksen, joka toi kristinuskon voimalla (ja väkivaltaakaan kaihtamatta) Norjaan 1000-luvulla, haudan ympärille. Aluksi paikalle nousi vaatimaton kirkko, mutta myöhemmin paavi loi silloin Nidaroksena tunnettuun kaupunkiin arkkipiispanistuimen vastaamaan laajan alueen kristikunnan asioista ja paikalle rakennettiin vähitellen goottilaistyylinen katedraali. Paikasta tuli myös aikanaan merkittävä pyhiinvaelluskohde, ja pyhiinvaellusreitti on viime vuosina pyyhitty pölyistä ja nostettu uudelleen moderniksi kulttuurilliseksi kohteeksi, tosin fokuksen ollessa nyt enemmän matkailullisena kokemuksena kuin puhtaan uskonnollisena riittinä. Esitteissä ei tosin mainittu pitääkö myös vanhan ajan tyyliin viikkokausien takaa talsivan pyhiinvaeltajan silti kulkea alttarille vierailukeskuksen kautta ja ostaa 140 kruunun pääsylippu.
Kirkossa vierailu oli mahtava kokemus, vaikkakin huomaan, että upeisiin katedraaleihin muodostuu tietynlainen turtumus kun on vieraillut riittävän monessa. Kun massiiviset rakennukset ympäröivät meitä koko ajan, on vaikea asettua keskiaikaisen pyhiinvaeltajan asemaan, joka saapuu päivien tai viikkojen marssin jälkeen kaupunkiin ja ympäröivien puuhökkeleiden ja harvojen matalien koreilemattomien kivitalojen keskellä kohoaa käsittämättömän korkea, tuhansin miestyövuosin tuskallisen yksityiskohtaisesti koristeltu pyhättö. Modernistakin perspektiivistä on kuitenkin mahdotonta olla syvästi arvostamatta sitä käsittämätöntä työmäärää ja taloudellista panosta, joka tällaisen rakennuksen pystyttäminen on aikanaan vaatinut, siitäkin huolimatta että tänä päivänä vierailijoiden näkemästä kirkosta huomattava osa, kuten esimerkiksi kuuluisat lyijylasi-ikkunat kokonaisuudessaan, ovat peräisin 1800- ja 1900-luvuilla tehdyistä laajoista restaurointitöistä.
 |
| Moderni multitaskaava turisti ei kaihda hampaiden pesua ja varpusen kuvaamista samanaikaisesti |
Kirkossa vierailun jälkeen poljin vanhankaupungin kapeita katuja pitkin ja söin voileipälounaan kaupunkia halkovan, viehättävien vanhojen puumakasiinien reunustaman joen varrella. Pienellä hiljaisella ranta-aukiolla oli lähes taianomaista pysähtyä katsomaan kiikkerien puupaalujen varaan pystytettyjen rakennusten yksityiskohtia ja tuijottamaan rauhallisesti virtaavan joen pintaa vihmovaa tihkusadetta. Vaikka nautin kesäisestä säästä eniten ja aina toivon aurinkoa ja lämpöä (toki kohtuuden rajoissa), oli vaikea välttyä ajatukselta, että tämä oli jotenkin autenttisempi ja seesteisempi sää istahtaa alas joenrantaan ja yleisemminkin tutustua Trondheimiin. Onhan kyseessä kuitenkin huomattavan sateinen alue, ja rannikkoa pitkin hiukan etelämpänä sijaitseva Bergen muistaakseni pitääkin Euroopan sateisimman kaupungin titteliä. Toisin kuin esimerkiksi Helsinki, joka vaikuttaa aina sateen tullen hiljenevän kun ihmiset siirtyvät sisätiloihin tai joukkoliikenteeseen suojaan sateelta, täällä en havainnut samanlaista efektiä. En muista myöskään esimerkiksi koskaan aikaisemmin nähneeni ihmistä istumassa puiston penkillä mukavan näköisesti puhelimen ääreen syventyneenä sateen aikana, sateenvarjon alle vaivattoman näköisesti suojautuneena.
Matkani jatkui merenrantaa pitkin kohti keskustan länsilaitaa, jossa lukitsin pyörän ja istuin odottamaan ratikkaa. Tyypillisesti en pitäisi raitiovaunua niin erityisenä kokemuksena että ajelen sillä huvin vuoksi linjan päästä päähän, se kunnia on varattu vain erityislaatuisimmille liikennevälineille, kuten Wuppertalin riippuradalle. Tämä sattuu kuitenkin olemaan maailman pohjoisin raitiovaunulinja, joten en voinut olla kokeilematta sitä. Yhdeksän kilometrin mittainen linja ei myöskään ole tyypillisimmästä päästä, sillä urbaanin ytimen sijaan se kiemurtelee vuoren reunaa vanhojen pientalovaltaisten alueiden lävitse ja lopulta päättyy virkistysalueelle metsän keskelle ja saavuttaa 234 metrin korkeuden merenpinnasta. Puolen tunnin vuoroväli ja ikääntynyt kalusto sai linjan vaikuttamaan enemmän kuriositeetiltä kuin hyödylliseltä joukkoliikennejärjestelmältä, mutta matkustajia oli silti kohtalaisesti ja pitkät vuorovälit selittyvät osittain sillä, että valtaosin yksiraiteinen linja, jossa vain osalla pysäkeistä on ohitusmahdollisuus, ei edes salli kovin tiheää liikennöintiä. Matkan varrella olisi ollut myös vanhassa varikkorakennuksessa toimiva museo, jossa on laaja kokoelma historiallista kalustoa, mutta valitettavasti se sattui olemaan maanantaisin kiinni.
 |
| Suuret viljasiilot dominoivat maisemaa satamassa |
 |
| Päätepysäkki 234 metrin korkeudessa |
Ratikkamatkan jälkeen ilta alkoi jo lähestyä, joten yrittää vielä hoitaa alta pois pakollisia hankintoja. Keskustan kauppakeskuksista löytyi tuttu Clas Ohlson pikkuostoksia varten, mutta urheiluliikkeiden valikoima oli kehnonlainen. Onneksi hiukan keskustan ulkopuolisesta automarkettien keskittymästä löytyi niin ikään tuttu XXL-urheiluliike, josta onneksi löysin tarvitsemani kengänsuojat. Kypäräsuojat oli myyty loppuun, mutta se onkin vähemmän tarpeellinen ja jos todella koen sitä kaipaavani, se on helppo askarrella muovipussista ja ilmastointiteipistä. Ostosurakan jälkeen päätin suunnata hotellille ja ottaa matkalta vielä iltaruoaksi hotellihuoneeseen pizzan. Tällaisten "lepopäivien" jälkeen laitankin aina joko ajomatkaksi nolla kilometriä tai jätän tilastot kokonaan pois, se tarkoittaa vain että näiden kilometrien kontribuutio matkan etenemiseen kohti Osloa ja Tukholmaa on nolla. Päivän mittaan kaupungin ympäri sahatessa tulee kuitenkin usein huomattavakin määrä ajoa ja vatsa ja lihakset eivät ole tästä semanttisesta erotuksesta tietoisia, joten pizza tuli kipeästi tarpeeseen. Lyhyempi ajo ja erityisesti vapaus tutkia kaupunkia päämäärättömästi auttoi minua kuitenkin selkeästi latautumaan ja lähden taas mielelläni huomenna polkemaan Trondheimista etelään. Seuraavien kahden päivän aikana minun olisi tarkoitus päästä 200 km päähän Sunndalsøran pikkukaupunkiin, joka on lähtöpiste haastavalle mutta toivottavasti maisemallisesti ja elämyksellisesti palkitsevalle 70 kilometrin vuoristoetapille.
Päivä 6: Lepopäivä Trondheimissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti