Olin päättänyt illalla, että ansaitsen kunnon unet, joten annan aamuauringon hoitaa herättämisen. Valitsemani leiripaikka kuusimetsässä oli kuitenkin sen verran varjoisa ja sää sen verran viileä, että korventavaa kuumuutta ei tullut, ja jatkoin unia yhteentoista asti. Innokkaana päästä polkemaan tälläsin leirin kasaan ja aloin polkea länteen etukäteen valitsemaani lupaavan näköistä pienempien teiden muodostavaa reittiä. Vajaan tunnin polkemisen jälkeen matkalle sattui vielä Uumajan läheisyydessä oleva esikaupunki tai lähiö, jossa päätin mennä ruokakaupasta ostamaan tuoretta evästä retkikeitinmuonaan turvautumisen sijasta. Kaupan yhteydessä oli kuitenkin pizzeria, joten päätinkin syödä pizzan. Valitsin turvallisen Hawaiin, tosin voi olla että joudun vielä jossain kohtaa reissua syömään kuuluisaa mutta kyseenalaisen kuuloista banaanipizzaa. Saa nähdä.
Polkeminen alkoi hyvin, ja valitsemani tie oli hiljainen, mutta hyvin päällystetty ja leveä. Vauhtia hidastivat hiukan kohtalainen vastatuuli sekä nopeasti kasvaneet korkeuserot. Olin olettanut matkan Ruotsin halki olevan melko tasaista, mutta jo 20 km etäisyydeltä Uumajasta vastaan tuli Lapin vaarojen veroisia mäkiä. Tämä on jyrkkä kontrasti merenlahden toiselle puolelle Pohjanmaalle, jossa monen kunnan korkein kohta on muurahaiskeko tai rakennustyömaalle ajettu tasoittamista odottava hiekkakasa (älkää kysykö lähdettä).
Pääsin nyt myös ensi kertaa toden teolla ajamaan täyteen lastatulla pyörällä, missä on nyt paitsi enemmän kuormaa kuin koskaan aikaisemmin, myös ensi kertaa huomattava määrä painoa etuhaarukkaan kiinnitettynä. Se tekee joistain asioista hankalampia, kuten pyörän parkeeraamisesta, jossa nyt on käytännössä aina oltava leveä seinä tai jotain muuta tukemassa sekä etu- että takalaukkuja. Myös toisen käden irroittaminen tangosta ajon aikana vaatii jäljelle jäävältä kädeltä huomattavasti enemmän tarkuutta ja ponnistelua kuin aikaisemmin, koska painavampi etuhaarukka pyrkii nyt vaeltamaan suuremmalla voimalla. Varsinainen ajaminen vaikuttaa silti muuttuneen vakaammaksi. Aiemmilla reissuilla olen kokenut suuren painon takana olevan paikoin hiukan epästabiili, ja tämän reissun vieläkin suuremman tavaramäärän pakaaminen yksinään takarenkaan päälle olisi ollut huono ajatus.
Käyttämäni asfaltoitu paikallistie päättyi ja etukäteen etsimäni reitti jatkui pienempää soratietä pitkin. Valitettavasti tämä tie oli surkeimmassa kunnossa oleva tie jolla olen ikinä polkenut. Vaikutti siltä että se oli parhaillaan korjattavana, sillä tien pintaan oli ajettu suuri määrä karkeaa sepeliä, jonka raekoko vaihteli peukalonpään kokoisista lähes golfpallon kokoisiin, eikä niitä ollut lanattu tien pintaan mitenkään. Nämä kivet olivat läpimitaltaan samaa luokkaa kuin renkaideni leveys, joten kivien läpi polkiessa eturengas poukkoili rajusti puolelta toiselle, ja pysyäkseni pystyssä vauhti piti hiljentää paikoin alle 10 km/h. Tiestä tuli mieleen aikoinaan automatkalla kohti Norjaa reitille sattunut pikkutie Kiirunassa, joka oli korjattavana hyvin vastaavanlaista menetelmää käyttäen, ja rikkoi perheautomme tuulilasin.
 |
| Kivinen tie pyöränrenkaan kanssa mittakaavassa |
Tätä tietä oli onneksi edessä vain pari kilometriä, joten päätin jatkaa sen loppuun hammasta purren seuraavaa tietä kohti. Tien päättyessä t-risteykseen kävi kuitenkin ilmi, että seuraavakin tie oli molempiin suuntiin korjattavana tismalleen samanlaisen käsittelyn kera. Suunnitelmani mukaan olisin kääntynyt vasemmalle, mutta siellä oli lisää pikkuteitä enkä voinut ottaa riskiä, että tällaista kivipeltoa jatkuu kymmeniä kilometrejä. Niinpä käännyin oikealle ja päätin pikkuteiden sijaan siirtyä muutaman kilometrin päässä samansuuntaisesti kulkevalle kantatielle. Lopulta kivipelto ei jatkunut koko matkaa kantatielle, vaan parin kilometrin jälkeen matka jatkui erinomaisen tasaista ja mukavaa soratietä pitkin, joka oli ainakin pyöräilijälle täysin tuoreen asfaltin veroinen. Väkisinkin alkoi arvelluttaa, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa alkuperäisellä reitillä, mutta päätös oli nyt tehty.
 |
| Kaunis maisema hyväkuntoisen hiekkatieosuuden varrella |
Kantatie 92 on pääasiallinen väylä Uumajasta länteen lähes rajalle asti, joten olin vältellyt sitä, mutta ilmeisen turhaan. Päätien statuksestaan huolimatta tie oli hiljainen, mikä toki käy järkeen, sillä Keski- ja Pohjois-Ruotsin sisämaa on harvaan asuttua. Pääseehän Sodankyläänkin valtatietä pitkin kolmesta eri suunnasta, mutta eivät nekään mitään varsinaisia ruuhkasumppuja ole. Bongasin kantatien varresta leirintäalueen Fredrikan kylästä Åselen kunnasta, mikä alkoi tässä vaiheessa uupumuksen kasvaessa vaikuttaa hyväksyttävältä uhraukselta mukavuudelle, joten otin sen määränpääkseni.
Leirintäaluetta lähestyessäni huomasin, että maasto oli jo lähes vuoristoista, mikä teki näkymistä vaikuttavia, mutta myös lisäsi polkemiseen käytettyä vaivaa. Lopulta vastatuulen, korkeuserojen ja erityisesti kyseenalaisten tienpitomenetelmien johdosta päivän keskinopeuteni jäi hyvin vaatimattomaksi. Toisaalta myöhäisestä lähdöstä huolimatta saavutin yöpaikan hyvissä ajoin rästiin jääneen blogitekstin kirjoittamista varten, ja taitoin ensimmäisen päivän saldoksi hyvän matkan.
Leirintäalue veloitti yöpymisestä telttapaikan hinnan eli 280 SEK, mikä on mielestäni hyvä diili vesivessasta, suihkusta, sekä keittiöstä jossa valmistaa ja syödä ruoka ja nyt vielä ladata laitteita ja kirjoittaa blogia istuma-asennossa ilman murheita hyttysistä. Voipi olla, että viime vuoden reissuni pienemmällä tavaramäärällä ja helleaallon aikaan jätti luonnonvesissä peseytymisestä ja pusikossa yöpymisestä liian ruusuisen kuvan, mutta jos näin on, en koe mitään syytä olla yöpymättä leirintäalueella vaikka joka yö.
Päivä 1: Uumaja-Federika
Ajomatka: 124 km
Ajoaika: 6 h 24 min
Keskinopeus: 19.1 km/h
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti