Illalla ukkosevakosta palattuani ja blogin kirjoitettuani aloin nukkumaan, mutta en herännytkään ajastettuun herätykseen kahdeksalta, vaan uuteen ukkosen jyrinään lähistöllä vähän ennen neljää aamuyöstä. Pienen tokkuraisuuden jälkeen vilkaisin sade- ja salamatutkaa puhelimesta ja näin valtavan ukkosrintaman vyörymässä suoraan yli. Illan pohdinnat mielessä pelko iski tajuntaan välittömästi. Kiskoin sadekamppeet vikkelästi päälle ja poistuin ripeästi alavammalle maalle. Sade oli melko rajua, mutta ei rankkasadetta, mutta salamointi oli sitäkin rajumpaa. Välähdysten ja jyrähdysten välisen ajan laskeminen oli vaikeaa, kun ympäröivät puut välkkyivät paikoin monta kertaa sekunnissa ja yksittäisen välähdyksen yhdistäminen tiettyyn jyrähdykseen oli mahdotonta. Yhden kerran näin salaman kirkkaan valokaaren iskevän melko lähelle ja vain alle sekunnin kuluessa siitä kuului valtava jyrähdys, joka olisi varmasti sattunut korviin ellen olisi pitänyt korvatulppia. Noin puolen tunnin kuluttua pahin rintama siirtyi ohi ja uskalsin hakea vielä kertakäyttöisen sadetakin pyörälaukuista, jotka olin jättänyt metsäautotien varteen kauemmas leiristä, sillä tuulitakkini ja goretex-housuni vesipilarit ovat korkeat, mutta ne eivät ole täysin vedenkestävät, enkä halunnut hytistä loppuyötä märissä vaatteissa. Siinä sadeviitta päällä mättään nokassa kyhjöttäessäni alkoi upota tajuntaan, että olin tehnyt jotain oikeasti vaarallista. Yöpaikan valintaan liittyi kolme erillistä virhettä: perustavanlaatuisin, mutta toisaalta myös ehkäpä ymmärrettävin, oli pystyttää leiri uhraamatta ajatustakaan salamoinnille, sillä kuinka usein niitä oikeastaan tuleekaan edes ajatelleeksi? Seuraava oli jäädä pohtimaan leirin turvallisuutta ja empiä riippumatossa ennen poistumista kun ensimmäinen myrsky saapui, mutta kaikkein typerin virhe oli mennä nukkumaan jo kertaalleen vaaralliseksi todettuun leiriin ilman, että tarkistin loppuyön sääennustetta.
En toki halua olla ylidramaattinen, ihmiseen kohdistuvat salamaniskut ovat äärimmäisen harvinaisia, mutta dramaattisia ja pelottavia, kuten haihyökkäykset tai rabiestapaukset. Koska tällaiset asiat jäävät kuitenkin vaivaamaan minua, lueskelin ennen tämän kirjoittamista vielä salamaniskujen geometriasta, turvaetäisyyksistä ja ihmisiin vaikuttavista mekanismeista. Näiden perusteella laskin karkeaa suuruusluokka-arviota iskusta läheiseen korkeaan puuhuni ja sain tulokseksi noin 1/1000. Koska olin melko kaukana siitä myös riippumatossa ollessa, suora sivupurkaus puusta olisi käytännössä mahdoton, mutta askeljännite voi vielä olla vaarallinen. Riippumatto monimutkaistaa analyysiä huomattavasti, mutta järkevä arvio loukkaantumisen riskistä tilanteessa voisi olla ehkä noin 1/10000 ja kuoleman riski vielä murto-osa tästä. Nämä ovat absoluttisessa mielessä pieniä numeroita, mutta silti liian suuria riskejä hyväksyttäviksi. Ainakaan riski ei ollut nyt täysin turha, sillä se säikäytti minut perustavalla tavalla ottamaan salamaniskut huomioon tulevaisuudessa.
Lopulta palasin riippumattoon noin tunnin ekskursion jälkeen ja yllättävän kuivin vaattein, vain hupparin hihansuut ja hupun reunat olivat kostuneet, mutta eivät riittävästi että se olisi ollut lämpimän unen kannalta ongelma. Syynäsin nyt sääennusteen läpi perusteellisesti ennen kuin uskalsin luottaa siihen, että vielä uutta myrskyä ei tulisi aamun mittaan paikalle. Stressitilasta purkautuakseni lueskelin vielä ennen nukkumaanmenoa salamaniskujen todennäköisyyksistä ja loukkaantumistilastoista, mikä ehkä kuulostaa erikoiselta, mutta en kuulu siihen koulukuntaan jonka mukaan tieto lisää tuskaa. Lopulta pystyin taas yrittämään nukkumista ja myönnytyksenä tälle yölliselle metsäretkelle laiton herätyksen vasta puoli yhdeksitoista, jotta ehtisin saada riittävästi unta.
Hälytyksen viimein soidessa heräsin kauniin aurinkoiseen ja nopeasti lämpenevään aamuun ja yölliset sattumukset tuntuivat jääneen kuin toiseen maailmaan. Illalla olin varannut Trondheimista hotellin kahdeksi yöksi, tarkoituksena pitää siellä lepopäivä. Koska joka tapauksessa hotellihuoneessa tulisin järjestämään laukut uudestaan ja ehkä pesemään pyykkiä, pohdin ensin, että survon tavarat laukkuihin mahdollisimman nopeasti jotta pääsisin vihdoin liikkeelle. Päätin kuitenkin organisoida laukut melko hyvin, jotta saisin kaiken mahtumaan ilman sullomista ja pääsisin päivän ajon aikana käsiksi olellisiin tavaroihin, kuten varavesikanisteriin ja kameraan. Olin kuitenkin kerennyt vaihtaa jo t-paitaan ja shortseihin päivän lämmintä lupailevaa säätä varten, joten sain kädet ja jalat täyteen mäkäräisten puremia. Leirin kasaamisen jälkeen lähdin polkemaan pieni aikataulustressi takaraivossa. Päivän noin 130 km matka ei olisi mahdoton ja ennuste oli lupaillut leppeää myötätuulta ja yli 20 asteen puolipilvistä säätä, ja hotelliyö tarkoittaisi leirin kasaamisesta aiheutuvan ajankulun säästämistä, mutta myöhäinen lähtö sai silti jonkin alkukantaisen vaiston taittaa matkaa nopeasti. Ehkä halusin myös jättää pahanonnisen leiripaikan ja yölliset pelonhetket viimein taakseni.
Koska olin skipannut aamupalan mäkäräsuolla, jouduin pysähtymään melko nopeasti tien laitaan tankaamaan. Ajattelin ensin syödä pelkkiä pähkinöitä ja karkkia, mutta ihan niin kiire minulla ei sentään ollut, joten reissun ensimmäistä kertaa otin retkikeittimen esiin ja lämmitin pikapastan. Vajaan tunnin päästä tästä pysähdyksestä lähestyin Norjan rajaa, ja Ruotsin puolella oli odottamassa valtava rajamarketti. Sinänsä yleisen Coop-ketjun kaupan tunnisti erityislaatuiseksi esimerkiksi valtavasta makeisten ja tupakkatuotteiden ylitarjonnasta, ja se muistutti vastaavia rajanylittäjiä palvelevia liikekeskuksia Haaparannassa. Äskettäisestä ruokailusta huolimatta päätin ostaa kylmiä juomia ja täytetyn voileivän, sillä kauppa oli näppärästi tyrkyllä eikä seuraavasta ruokailusta ollut tietoa. Leipää kaupan edustalla ahmiessani mieleeni muistui Pippin-hobitin vaatimus toisesta aamiaisesta ja täytyy sanoa, että konsepti ei ole hullumpi.
Rajan ylitys oli niin vähäeleinen kuin Pohjolan rajojen ylittäminen tyypillisestikin, tosin olin kiitollinen Norjan käytännöstä maalata tien reunaviivat Suomen tapaan yhtenäisellä valkoisella viivalla, sillä Ruotsin katkoviivat rytyyttävät ikävästi pyörää kun siirtyy pientareen ja ajokaistan välillä tien kaventuessa tai levetessä. Rajan ylityksen jälkeen alkoi lähes välittömästi tasainen lasku vuoristosta, mutta vaikka yritin tiirailla ajotietokonetta toiveikkaasti, eivät laskut olleet riittävän jyrkkiä aiemman nopeusennätykseni 60 km/h hätyyttelyyn. Voi olla että pyörä on liian raskaasti kuormattu ja tarjoaa liian suuren ilmanvastuksen ennätysten rikkomiseen tällä reissulla.
Suurimpien laskujen jälkeen tie asettui seurailemaan jokea kohti Trondheiminvuonon rantaa. Valtatie kulki joen pohjoisrantaa ja etelärannalla kulki Åren rautatie, joka jatkuu saumattomasti Trondheimiin asti. Tasaisesti alaspäin viettävää jokea seurailevan tien polkeminen hyvässä säässä ja jylhissä kanjonimaisemissa teki tästä segmentistä matkan tähän asti antoisimman. Valtatien liikenne oli melko vilkasta ja enimmäkseen jouduin ajamaan ajokaistan reunassa kapeiden pientareiden takia, mutta melko mutkaisen ja kylien täplittämän tien nopeusrajoitus oli pääosin vain 70 km/h ja autoilijat jaksoivat edelleen pääosin antaa tilaa ylettömänkin kohteliaasti. Vähitellen maisema muuttui teräväreunaisesta jylhästä kanjonista kilometreja leveäksi vehmaaksi laaksoksi, ja joen vastarannalla alkoi kulkea pienempi paikallistie, jota pitkin viimeinen jokea seuraileva osuus taittui.
Meren rannassa jokisuulla on Trondheimin lentoasema, josta on junayhteys keskustaan, mutta etäisyyttä kaupunkiin oli vielä yli 30 km. Lentoaseman sijainti on kaiketi valikoitunut runsaana tarjolla olevan alavan maan myötä ja melko suora jokilaakso näytti tarjoavan kätevän lähestymispolun saapuville lennoille, joita lensi ohitseni lähes jatkuvana virtana. Lentokentän vieressä on Hell-niminen taajama enkä varmasti ollut ensimmäinen joka otti huvittuneena kuvia kaupallisista instituutioista kuten Hell Grill ja kauppakeskus Hellsentret.
Tähän mennessä päivän ajoa olivat kaikki aikatauluhuolet kadonneet täysin, sillä lähes jatkuva lasku ja myötätuuli olivat siivittäneet minut lähes 25 km/h keskinopeuteen. Viimeinen osuus vuonon rantaa Trondheimin keskustaan oli kuitenkin brutaali sarja jyrkkiä nousuja ja laskuja vanhaa tietä pitkin. Jouduin arvioimaan myös uudelleen aiempaa pohdintaani huippunopeuksista: jyrkimmässä laskussa vauhti kohosi 55 kilometriin tunnissa vaikka en edes kumartunut matalaan ajoasentoon. Lujempaakin olisi päässyt, mutta jouduin tappamaan vauhdin jarruilla koska tien nopeusrajoitus oli tässä kohtaa vain 50 km/h ja aloin saavuttaa edellä ajaneita autoja.
Keskustan lähestyminen oli lopulta vaihteleva ja mielenkiintoinen, vaikkakin uuvuttava osuus. Puolta tuntia ennen perille pääsyä kaupungin yli pyyhkäisi sadekuuro, joten olin kiitollinen kun viimein pääsin hotellin eteen. On erikoista miten tavallinen sänky voi näyttää ja tuntua hämmästyttävältä ylellisyydeltä. Ja nyt osaan olla vieläpä kiitollinen siitä, että voin nukkua siinä ilman tarvetta sännätä yöllä kaatosateeseen pakoon salamaniskuja.
Päivä 5: Ånn-Trondheim
Ajomatka: 128 km
Ajoaika: 5 h 39 min
Keskinopeus: 22,7 km/h
Nousu yht. 830 m
Lasku yht. 1377 m
 |
| Näkymä hotellihuoneen ikkunasta keskustan kaduille |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti