Päivä 8: Vaasa

Olin eilen illalla vielä blogin kirjoittamisen jälkeen mennyt rannalle istumaan, kuuntelemaan kaukaa kantautuvia vesilintujen ääniä ja katsomaan taivaanrannan taakse häviävää auringon hajavaloa. Tästä huolimatta heräsin matkan viimeiseen päivään hyvin levänneenä, sillä olin sammuttanut puhelimen virran säästämiseksi ja aamun lämpö väänsi minut ylös riippumatosta vasta kymmennen maissa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä polkemisen loppurutistus Vaasaan olisi vain noin 75 kilometriä, helposti taitettavissa alle neljän tunnin polkemisella. Olin myös eilisiltana varannut jo Vaasasta hotellin pienenä myönnytyksenä mukavuudelle, joten leiripaikan etsimisestä ei tarvitsisi murehtia.

Ensi töikseni purin leirin ja kärräsin tavarat takaisin metsään piilottamalle pyörälleni ja kevyen aamupalan jälkeen suuntasin vielä kerran uimaan Storsandin aaltoihin. Koska aika ei ollut esteenä, päätin kahlata niin pitkälle, että vesi yltäisi kaulaan asti. Valitsemassani kohdassa se tarkoitti arviolta 150-200 metrin matkaa vesirajasta ja vielä siinäkin kohdassa pohjassa oleva hiekka oli yhtä pehmeää ja puhdasta kuin aivan rannassakin. On helppo kuvitella, miten seudun hidas maan kohoaminen saa rantaviivan hiljalleen siirtymään kohti ulappaa ja uusi merestä paljastuva hiekkamaa täyttyy nopeasti ensin matalilla ruohokasveilla ja sitten vähitellen männyillä ja koivuilla, joiden ympäristö täyttyy varvikolla.

Päätin keskittyä uimisesta nauttimiseen toden teolla ja jättää tällä kerralla kamerankin odottamaan pyörälaukkuun. Kun lopulta vääntäydyin ylös vedestä ja lähdin suuntaamaan kohti Vaasaa oli iltapäivä jo pitkällä. Päivä reitti koostuisi noin 20 km osuudesta pikkutietä mereen työntyvältä niemeltä pois, jonka jälkeen loppumatka Vaasaan taittuisi vilkasta kasitietä pitkin. En ollut keksinyt järkevää vaihtoehtoista reittiä valtatielle, mutta tämä ei ollut lopulta ongelma, sillä liikenne osoittautui vähemmän vilkkaaksi kuin olin odottanut. Lisäksi pientareet olivat ruhtinaallisen leveät ja antoivat mahdollisuuden uppoutua ajatuksiin ja polkemisen monotoniaan sen sijaan, että liikennettä olisi pitänyt seurata jatkuvasti ja vaikeissa paikoissa vilkuilla taakseen mahdollista tien sivuun väistämistä varten. Valtatie-etapille sattui vain yksi erikoinen tienpätkä kapeaa ja mutkikasta tieosuutta, joka olisi ollut stressaava ja riskialtis pätkä polkea, mutta erikoisesti se kesti vain noin kilometrin, jonka jälkeen alkoi vieläkin leveämpi paranneltu tieosuus keskikaiteineen ja massiivisine maantäyttöineen ja kallioleikkauksineen. Vaikutti ihan siltä kuin joku olisi piirtänyt teitä ELY-keskuksessa ja unohtanut värittää pienen pätkän kartastaan.

Miksi rupikonna ylitti tien? En tiedä, ja tämä yksilö ei ainakaan ylittänyt, vaan oli jähmettynyt renkaanjäljelle. Työnsin sen varoen pientareelle turvaan.

Leveää piennarta matka jatkui sutjakasti aina siihen asti kun toinen rengasrikko pääsi iskemään. Onneksi lähellä oli sivutien risteys, johon taluttamalla pääsin pois valtatien turvakaiteen vierestä ja pystyin laittamaan pystyyn rengastyömaan. Aluksi epäilin omaa mielenterveyttäni, kun kuulin rengasta irrottaessani puheensorinaa jostain lähistöltä, vaikka olin tien laidassa keskellä metsää. Lopulta paikansin äänen lähteeksi riista-aidan reunatolpassa törröttävän kaiuttimen, josta väliajoin kuului lyhyt ote jostain radiohaastattelusta tai kuunnelmasta. Päättelin, että tämä on luultavasti nokkela keino välttää eläinten menemistä valtatielle kohdissa, joissa aidan läpi kulkee sen verran vilkas tie että sitä ei portilla voida sulkea.

Kävi ilmi, että uutta reikää ei ollut muodostunut, vaan edellinen paikkaukseni oli pettänyt alkamalla repsottaa reunasta. Yritin poistaa vanhan paikan liiman ja laittaa uuden paikalle samalla painaen parhaani mukaan, mutta harmikseni uusikin paikka alkoi välittömästi vuotaa paineistaessani renkaan. Voin vain kuvitella, että käyttämäni itsestäänliimautuvat paikat olivat joko yksinkertaisesti huonoja, tai niin vanhoja, että niiden liima oli alkanut menettää tehoaan pakkauksessa. Tämä asetti minut hankalaan asemaan, sillä olin vielä noin 25 kilometriä kaupungista ilman yhtään jäljellä olevaa paikkaa. Mietin käveleväni Vaasaan, monta tuntia raskaasti kuormatun pyörän talutusta helteessä valtatien varressa ei juuri houkuttanut, joten päädyin tilaamaan paikalle taksin. Eräällä tavalla tämä on nolo päätös reissulle, mutta toisaalta olin eräänlaisen symbolisen päätöksen saavuttanut jo eilen meren rantaan saapumalla ja tämänpäiväinen ajo oli enemmänkin pakollinen siirtymä lähimmälle rautatieasemalle kotimatkaa varten. Lisäksi näinkin pienellä seurauksella opin kantamaan mukana vararenkaita, enkä vain paikkasarjaa, joka saattaa pelastaa minut jossain syvällä korvessa seuraavalla reissulla.

Taksi saapui paikalle melko pian. Mukava kuski oli ensin epäuskoinen kun kerroin polkeneeni Imatralta asti ja uteliaasti kyseli reitistäni, kokemuksistani ja pyörämatkailusta yleensäkin. Autossa istuessani ja kuskille kokemuksiani jakaessa taksin ottaminen tuntui lopulta ihan oikealta päätökseltä. Hotellilla kannoin tavarat huoneeseen, kävin kipeästi kaivatussa suihkussa ja lähdin vielä taluttamaan pyörää kohti läheistä pyöräkorjaamoa, sillä ajatus jälleen yhdestä renkaanvaihdosta tuntui jo melko epämielyttävältä. Löytämääni pyöräkorjaamoa pitänyt venäläinen mies suostui vaihtamaan renkaan odottaessa eikä veloittanutkaan siitä kuin 20 euroa. Valitettavasti vaihdossa sisäkumi jäi puristuksiin ulkokumin ja vanteen väliin eikä pitänyt ilmaa kuin läheisen kaupan pihalle asti, melko yleinen ongelma joka minulla on myös monesti sattunut renkaanvaihdossa eteen, joten jouduin vielä palaamaan takaisin uutta yritystä varten. Uusintavaihto sujui ongelmitta ja samalla pääsin myös jututtamaan liikkeen pitäjää. Hänkin ihmetteli pitkää ajomatkaani ja kyseli yksityiskohtia ajomatkasta niin hyvin kuin hiukan tönköllä englannillaan sai aikaiseksi. Samaan otteeseen sain myös ketjut huolellisesti rasvattua ja epäonnisen renkaan viimein kunnolla toimivaksi. Mikäli ikinä jatkossa kohtaan Vaasassa pyöräongelmia, menen ehdottomasti uudestaankin Alexin pyöräliikkeeseen Kauppapuistikkoon.

Lopulta ehjällä renkaalla varustettuna lähdin vielä tutustumaan Vaasan keskustaan. Oli vapauttavaa pyöräillä ilman valtavaa romukasaa pyörän päällä, joka pakotti erityisesti soralla ajamaan varoen ja hidastamaan kuoppiin ja töyssyihin. Myös sää oli loistava, vaikka päivä oli ollut korventavan helteinen, se teki illasta juuri mukavan lämpimän ja laskeva aurinko näytti kaupungin historialliset rakennukset ja merimaisemat kuvauksellisessa valossa. Kaiken kaikkiaan ilta oli täydellinen kiertelyyn ja valokuvaamiseen, joten reissun henkisestä taakasta ja pyörän päältä painavasta fyysisestä taakasta vapautettuna poljin kaupungin rantoja myöten pitkälle iltaan. Vastoinkäymisistä huolimatta tämä oli hyvä päätöspäivä onnistuneeseen pyöräreissuun. Huomenna saatan vielä kierrellä kaupunkia hiukan tai käydä pitkän kaavan mukaisesti lounastamassa ennen Helsingin junani lähtöä alkuiltapäivästä, mutta tämä on pyöräilyn ja blogin osalta matkan virallinen pää. Kiitos taas lukijoille mukana elämisestä, sain tästä reissusta ehdottomasti lisäpuhtia palata jokakesäiseen reissuaikatauluun ja hyvin mahdollisesti riippumatto on palaavana tähtenä mukana myös silloin. Nyt kuitenkin suuntaan nauttimaan yöunista oikeassa sängyssä ensimmäistä kertaa viikkoon.

 

 

Päivä 8
Storsand-Vaasa
Matka: 50 km
Ajoaika: 2 h 7 min
Keskinopeus: 23,6 km/h

Imatra-Vaasa
Kokonaismatka: 725 km
Kokonaisaika: 31 h 31 min
Keskinopeus: 23,0 km/h
Keskimääräinen päivämatka: 104 km

Päivä 7: Storsand

Jostain syystä Alajärvellä valitsemani leiripaikka oli kuumempi kuin muut, tai sitten helleputken keskelle sattui yksi erityisen lämmin yö, mutta heräsin jo kahdeksalta lämpimään ja auringon porotukseen riippumattoa vasten. Leirin purkaminen hyttyshattu ja pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet päällä ei varhaisen helteen takia enää ollutkaan niin mukavaa, joten sulloin kaiken tavaran pyörälaukkuihin melko nopeaa tahtia ja lähdin liikkeelle sen kummemmin viivyttelemättä. Olin tien päällä vain hiukan yhdeksän jälkeen, mikä antoi mukavasti pelivaraa päivän aikatauluun. Päivän määränpääksi oli nyt varmistunut jo pitkään alustavasti kaavailemani Storsandin hiekkaranta Uudenkaarlepyyn alueella. Sinne olisi reissun tähän asti pisin päivämatka, joten varhaisen liikkeellelähdön tuoma pelivara oli tervetullut.

Ensimmäinen välietappi matkalla oli Lappajärvi, joka on sijaitsee meteoriitin törmäyskraaterista muodostuneen samannimisen järven rannalla. Vaikka se tarkoittikin pientä harharetkeä reitiltä pois päin, oli minun käytävä hiukan kuntakeskuksen ulkopuolella sijaitsevassa Meteoriittikeskuksessa, jossa oli pieni näyttely järven syntyhistoriasta, seudun uniikista geologiasta ja näiden tutkimusprosessista. Alun perin järveä oli luultu tulivuoren jälkeensä jättämäksi ja tulivuori oli ehditty ottaa monien paikallisten tapahtumien markkinointiin avuksi, kunnes nykykäsitys järven syntymekanismista varmistui 70-luvulla. Väitöskirjassaan löydön tehnyt tutkija Martti Lehtinen kertoi myöhemmin paikallislehdelle pelänneensä, että turpiin tulee kun tulivuoren riistäjä kävelee kylänraittia pitkin. Lehtileikkeestä ei ilmennyt, oliko huoli todellinen vai huumorilla esitetty.

Meteorikeskuksen, markettilounaan ja uimatauon jälkeen oli aikaa palanut uhkaavasti, joten aloin polkea toden teolla kohti rannikkoa. Päivän mittaan tuuli alkoi kääntyä vastaiseksi, mutta polkeminen tuntui silti mukavalta, sillä maasto oli tässä kohtaa muuttunut varsin laakeaksi, joten jatkuvista mäistä valittamiseen ei ole enää aihetta. Lisäksi Pohjanmaan maatalousvaltainen ja tasainen maisema tarkoittivat, että pienemmillekin sivuteille oli helpommin uskaltautuminen, kun riski kohdata pitkiä pätkiä mutkittelevia ja kuoppaisia hiekkateitä kartoittamattomien korpien läpi olisi pienempi.

Merkki määränpääni lähestymisestä oli ruotsin kielen hyppääminen kylteissä ensimmäiseksi ja samalla ilmeisesti mereltä puhaltava vastatuuli voimistui hiljalleen. Tulipa tuulen mukana myös matkan ensimmäinen sadekuuro. Vettä tuli juuri niin paljon, että päätin pysähtyä ja sulloa makuupussin muovisäkkiin, mutta tämän tehtyäni sade sitten lakkasikin eikä enää loppupäivästä ilmaantunut. Ainakin pääsee sanomaan että ei säilynyt ilman sateita tästäkään reissusta.

Uupumus alkoi jo iskeä jäseniin kun jäljellä olevat kilometrit nakuttivat kohti nollaa, mutta määränpää oli kuitenkin sen arvoinen. Pitkän matkan taittaneena viimein meren ääreen pääsemisessä on jotain lopullista ja pysäyttävää. Ja vaikka asun Helsingissä ja näen meren lähes joka päivä, on pitkän hiekkarannan takana aavana horisonttiin aukeava meri vielä erityisempi. Ensi töikseni menin uimaan ja kahlasin pitkälle loivasti syvenevään veteen, tuijottaen hypnoottisesti veden alla hiekkaan muodostuneiden urien kaavamaista kaoottisuutta sekä nauttien niiden hieroessa jalkapohjia pitkän polkemisurakan jälkeen. Syvemmällä vesi oli kylmää, mutta matalla vesi oli paikoin lähes kylpyveden lämpöistä auringon ankaran porotuksen jäljiltä ja asetuinkin uinnin jälkeen matalaan veteen makaamaan ja yksinkertaisesti olin aaltojen heiluteltavana.

Niin loistava kokemus kuin rannalla uinti olikin, vaikutti yöpymispaikan löytäminen hiukan hankalammalta. Storsand on suojelualue, jossa leiriytyminen on sallittua vain pienehköllä metsäkaistaleella hiekan ja ajotien välissä. En nähnyt alueella hyviä puita riippumaton ripustusta varten ja pyörän saaminen paksun, pehmeän hiekan läpi vaikutti toivottomalta. Lopulta bongasin rannan keskivaiheilta hyvän parin puita ja päätin piilottaa pyörän pusikkoiseen metsään yöksi, lukiten sen ja ottaen mukaan rannan puolelle vain yöksi blogin kirjoitukseen ja nukkumiseen tarvittavat tavarat muovipusseissa.

Tämä oli logistisesti hiukan mutkikasta, mutta osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Retkikeittimellä valmistetun illallisen ja leirin kasaamisen päätteeksi kävin vielä uudelleen laskevan auringon valossa uimassa, jonka jälkeen vetäydyin riippumattoon ja katselin merelle sen jäljellä olevan puolituntisen kun aurinko painui horisontin taakse viimeistä kaistaletta myöten. Epäilyksistäni huolimatta tämä osoittautui ehkä reissun parhaaksi leiripaikaksi tähän mennessä.

Päivä 7
Alajärvi-Storsand
Matka: 141 km
Ajoaika: 6 h 21 min
Keskinopeus: 22,2 km/h

Päivä 6: Alajärvi

Olin valinnut tämän yöpymispaikan hienon rannan takia, mutta vaikka se muilla tavoin olikin onnistunut, ei nimitys "Keski-Suomen Riviera" ihan oikeuttanut mahtipontisuuttaan. Kävin aamulla uimassa ja kaksipuoleinen ranta pienelle saarelle johtavaa kapeaa hiekkakannasta myöten on kyllä komea, mutta vesi oli melko sameaa, paikoin vesikasvien asuttamaa ja jätti ihoon pienen leväkerroksen. Tilannetta ei auta se, että vain muutama päivä sitten tulin Saimaan Rivieraksi tituleeratulta Huuhanrannalta, joka kirkkaalla vedellään ja lähes silmänkantamattomiin yltävällä pehmeällä hiekalla täytti kaikki odotukset ja oli vaikuttavimpia ei vain rantoja vaan luontokohteita yleensä mitä olen Suomessa nähnyt.

Leirintäalue järven vastarannalta nähtynä

En silti antanut tämän lannistaa ja otin täyden hyödyn leirintäalueen palveluista, kuten mahdollisuudesta tiskata retkikeittimen kattila kunnolla. Myös palvelu oli todella ystävällistä ja tunnelma muiden majoittujien kesken yhteisöllinen, kun suuret lapsikatraat leikkivät keskenään rannalla ja matkailuajoneuvojen väleissä, enkä tuntenut samanlaista tarvetta katsella koko ajan tavaroideni perään kuin marketin pihalla tai muilla yleisillä paikoilla. Kaiken kaikkiaan kahdenkympin telttapaikan hinta oli mielestäni hyvä vastine rahalle, vaikkakin ydinpalvelu eli paikka teltalle minulta jäikin käyttämättä. Ainakin tämän pilkahduksen perusteella uskon ymmärtäväni hiukan karavaanarielämän viehätyksestä.

Päivän suunnitelma oli vahvasti polkemisvoittoinen, kun matkalle ei sattunut mielenkiintoisia kaupunkeja tai nähtävyyksiä ja näin ollen uskalsin ottaa tähtäimeen jälleen melko kaukana noin 120 kilometrin päässä luoteessa sijaitsevan Alajärven. Aamu-uinti, ruoanlaitto, tiskaus ja muut askareet veivät jälleen aikaa ja pääsin liikkeelle vasta puolilta päivin. Ensimmäinen välietappi oli Multia, jonne pääsin onneksi nopeasti suoraa seututietä pitkin tänään melko voimakkaaksi yltyneen myötätuulen avustamana. Mäet olivat edelleen rasite, mutta Multian keskustassa välipalaa nauttiessani näin avuliaasta infokyltistä selityksen siitä, miten Multia on merkittävä vedenjakaja ja on eteläisen Suomen korkeimpia kuntia. Tämän tiedon perusteella uskalsin alkaa toivoa ylämäkien hellittävän hiukan tästä eteenpäin.

Liikerakennus Multian keskustassa

Olin myös eilen kypsynyt karttasovelluksen tarjoamiin absurdeihin reitteihin, joten tänään päätin manuaalisesti katsoa kartasta joukon melko suoria pääteitä, jotka johtivat perille varsin tehokkaasti. Multian jälkeinen tieosuus oli valitettavasti patkä Jyväskylän ja Seinäjoen välistä valtatietä 18, mutta sekin osoittautui melko hiljaiseksi, vaikkakin myös mäkiseksi, kapeaksi ja mutkaiseksi tieksi. Jos tien varteen ei olisi säännöllisin väliajoin tökätty punaisia valtatiekylttejä, olisin ollut tyytyväinen löytäneeni reitin sopivan hiljaista seututietä pitkin.

Valtatieosuuden jälkeen poljin Soinin pikkukunnan läpi, jossa pidin nopean uimatauon ja jatkoin matkaa Alajärvelle. Nopeasta matkanteosta huolimatta myöhäinen starttini tarkoitti, että perille päästyäni kello oli jo kahdeksan illalla. Ehdin kuitenkin vielä paikalliselle ABC:lle ennen keittiön sulkeutumista ja otin täyden hyödyn aterian yhteydessä tulevasta rajattomasta hanajuomasta hikisen polkemisurakan tuottaman nestehukan kuittaamiseksi. Samalla latasin jälleen laitteita, joiden pitäisi nyt kestää näillä latingeilla matkan loppuun asti. Alustava suunnitelma nimittäin on jatkaa huomenna Uusikaarlepyyhyn Storsandin hiekkarannalle, josta Vaasa olisi enää yhden ajopäivän päässä.

Illallisen jälkeen käväisin vielä uimassa Alajärven keskustan uimarannalla, jonka jälkeen poljin pari kilometria keskustan ulkopuolelle. Olin vakoillut satelliittikuvasta joukon metsäteitä ja hakattuja ja ojitettuja metsäpalstoja, joiden uumenista arvelin löytäväni kohtuuttoman tiukkoja rauhallisuuden ja syrjäisyyden kriteerejäni täyttävän leiripaikan. Sellainen löytyikin ja vaikka täällä pusikossa hyttysiä riittää paksuksi puuroksi asti, on leirin kasaamiseen hyttyshattu päässä muodostunut jo sellainen rutiini että niistä ei ole suurempaa harmia. Olen myös havainnut, että mekaanisia hyttysesteitä kuten verkkohattua täydentävä tärkeä suojakeino ovat korvatulpat. Kun hyttyset eivät pääse iholle, eikä niiden raivostuttavaa ininää edes kuule, on lähes kuin niitä ei olisikaan.

Päivä 6
Uurainen-Alajärvi
Matka: 125 km
Ajoaika: 5 h 19 min
Keskinopeus: 23,5 km/h

Päivä 5: Uurainen

Sain pitää laavu- ja tulipaikan itselläni yön, mutta heti kun olin saanut korjattua leirin pois tuli paikalle pariskunta uittamaan koiraansa järveen, joten hylkäsin ajatuksen aamu-uinnista ja suuntasin Pieksämäen keskustaan. Pääasiallinen ohjelmanumero kaupungissa olisi vierailu Savon radan museossa, mutta se aukeaisi vasta puolilta päivin, joten minulla oli aamupäivä käytettävissä muihin askareisiin. Aloitin katsomalla Pieksämäen vanhoja veturitalleja, jotka olivat aseman ja ratapihan tapaan suuret johtuen kaupungin merkittävästä asemasta neljään suuntaan johtavien kiskojen risteysasemana. Veturitallien keskialue, jossa aikanaan on ollut kääntöpöytä, on katettu ja koko alue on muutettu tapahtumakäyttöön sekä yritysten ja kaupungin toimitiloiksi. Valitettavasti sisätilat oli suljettu, joten tyydyin kiertämään tallit ulkoa käsin. Lopun odotteluajan käytin ruokavarastojen täydentämiseen, pizzerialounaaseen ja rantapuistossa istuskeluun.

Aseman ali kulkevassa tunnelissa hyödynnettiin samaa projektoritekniikkaa kuin Oulussa kaistojen merkitsemiseen, tosin tässä en näe etua maaliin nähden koska tunnelissa ei sada lunta

Kun museo viimein aukesi, kiersin Savon rataa sekä Suomen rautatietä ja rautatieteknologiaa laajemminkin mielenkiintoisesti käsittelleen ja hyvin toteutetun, mutta vanhaan puiseen asemarakennukseen sijoittuvana melko pienen museon vajaassa tunnissa läpi. Se oli silti hyvä diili kolmen euron pääsymaksulla ja ostin vielä mukaan raahattavaksi pienen matkamuiston.

Koska olin kovin viehättynyt Huuhanrannasta ja halusin taas kauniiseen hiekkarantamiljööseen leiriytymään, olin alustavasti suunnitellut päivän määränpääksi Uuraisissa sijaitsevaa Hietasaaren leirintäaluetta. Paikalla on upean näköinen hiekkaranta, mutta se sijoittuu myös leirintäalueelle, joka tarjoaa minulle pientä maksua vastaan erilaisia hyödyllisiä palveluita, kuten suihkun, saunan ja vessan, joten pidin ajatusta kokeilemisen arvoisena. Mikäli Hietasaari on onnistunut ratkaisu, saatan loppumatkasta alkaa suosia leirintäalueita enemmänkin. Tähän mennessä en ole niitä juuri kaivannut, koska Rantasalmi pois lukien ovat kolme muuta leiripaikkaani olleet loistavia, mutta mikäli suuntaan Vaasaan, on mahdollista että satumainen onneni ei enää jatku kun saavutan vähempijärvisen ja peltovoittoisen Pohjanmaan.

Ajomatka Hietasaareen olisi karttasovelluksen mukaan 138 km, mikä ei aikaisempien reissujeni mittakaavassa ole paha päivämatka, mutta se olisi silti tämän helteisen ja aiempaa raskaammin kuormatun reissun tähän asti pisin matka, jonka pääsin aloittamaan vasta museokäynnin jälkeen iltapäivästä. Lisäksi matka ei olisi helppo kahden seututien yhdistelmä kuten eilen, vaan karttasovelluksen tarjoama reitti oli tilkkutäkki erilaisia pieniä maalaistien pätkiä, joita oli kaikkia mahdoton tarkistaa etukäteen, joten ohjeeseen tulisi käytännössä vain luottaa kunnes vastaan tulisi jokin niin kuhmurainen kinttupolku että se vaatisi uudelleenreititystä siinä hetkessä. Päätin silti lähteä matkaan Hietasaari tavoitteena, riippumattoilun tarjoaman vapauden myötä: jos aika loppusi tai jokin vastoinkäyminen kohtaisi, pystyisin missä vaan pysäyttämään ja leiriytymään yöksi.

Matka alkoi jälleen nopeasti hienoisessa myötätuulessa ja loistavassa säässä. Vaikka helle tekeekin polkemisesta objektiivisesti raskaampaa verrattuna 18-20 asteiseen säähän, nautin kunnon kesästä ja joka valonsäteestä ja hikipisarasta jonka se mukanaan tuo. Myös reitti toimi alussa hyvin ja pieni hiekkatienpätkäkin oli hyvässä kunnossa, jopa niin hyvässä kunnossa että eräässä jyrkemmänpuoleisessa alamäessä uskalsin antaa nopeuden nousta 55 kilometriin tunnissa, mikä olisi jo asfaltillakin melko hiuksianostattava vauhti. Mikään hyvä ei kuitenkaan kestä ja noin 40 kilometrin jälkeen kartta tarjosi minulle kymmenen kilometrin pätkää kuoppien täplittämää mökkitien näköistä väylää pitkin. Käytin tähän veto-oikeuttani ja jatkoin matkaa vain hiukan pidempää asfaltoitua vaihtoehtoa pitkin. Matkalle sattui Hankasalmen aseman taajama, jonka jälkeen jouduin jälleen välttelemään surkeita hiekkateitä ja myös turvautumaan valtatiehen 23 muutamaan otteeseen noin 10 kilometrin matkalta. Olin kiitollinen pystyessäni ohittamaan yhtä monta kilometria kuoppia ja jyrkkiä nousuja, mutta myös kiitollinen kun valtatie jälleen vaihtui hiljaisempiin teihin.

Jyväskylän läheisyydessä Lievestuoreen taajamassa reittiongelmat olivat viimein ohi ja reittini tästä eteenpäin piirtäisi karkeasti kaaren Jyväskylän keskustan ympärille ympärystaajamien läpi siten, että ohittaisin keskustan noin 20 kilometrin etäisyydeltä hyviä asfalttiteitä pitkin. Jyväskylä oli tähän asti ollut varavaihtoehtoni, mutta nyt hylkäsin sen ja laskin, että ehtisin paikalle Hietasaareen mahdollisesti jo ennen vastaanoton sulkeutumista yhdeksältä ja ehdottomasti käväisemään kymmeneltä loppuvassa saunavuorossa. Reittisovellus teki vielä yhden tempun ja sulloi matkan varrelle yhden kuoppaisen pätkän kapeaa yksityistietä, jota en pystynyt kiertämään järkevästi, mutta se oli sentään armollisen lyhyt. Matkalla ohitin myös Suomen Ilmavoimamuseon Tikkakoskella, jonka museokaupassa ehdin käydä pikaisesti kääntymässä. Tässä kohtaa matkaa oli takana jo yli 100 km ja olin hikoillut noin ämpärillisen verran ja ajatus perillä odottavasta saunasta alkoi tuntua todella mielyttävältä.

On filosofinen kysymys, pitääkö viimesen tunnin ajopuristuksen keskeyttänyttä rengasrikkoa Jumalallisen koston ironisena ilmentymänä vai onnenkantamoisena. Yritin ensin epäuskoisena ja jääräpäisenä päästä loppumatkan perille täyttämällä rengasta uudelleen ja uudelleen, mutta tämä osoittautui turhaksi yritykseksi. Kohtalo näytti päättäneen, että sen sijaan että olisin päässyt hikoilemaan himoitsemaani leirintäalueen saunaan, jouduin hikoilemaan tien varteen rengastyömaan pariin. Onnekasta tilanteessa oli se, että olin sentään ehtinyt Ilmailumuseon kauppaan ennen sen sulkeutumista ja lopullinen rengasrikko sattui pienessä kyläkeskuksessa, jossa pääsin tien laidasta pois viheralueella sijaitsevalle piknikpöydälle levittämään rojuni ja paikaamaan renkaan. Lopullista repeämistä edeltävä pumppauspaikkani kuhisi niin paljon paarmoja, että en kestä ajatella miten olisin pystynyt paikaamaan renkaan siinä kohtaa menettämättä fataalia määrää verta.

Rengas paikattuna jatkoin viimeisen puristuksen leirintäalueelle. Vaikka toimisto oli jo suljettu, soitin isännän puhelinnumeroon ja tämä tuli auliisti etsimään minulle riippumattopaikaa, joita ei ymmärrettävästi ole varta vasten suunniteltu. Sain leirini lopulta viritettyä hiukan hoidetun alueen ulkopuolelle metsikköön, mutta tämä oli oikeastaan täydellinen ratkaisu, koska saan hiukan omaa rauhaa, mutta palvelut olivat silti lähellä. Oli mukava päästä ensimmäistä kertaa moneen päivään kunnon suihkuun, erityisesti nyt kun käteni olivat ketjurasvan peitossa. Lopulta saunan missaaminen ei jäänyt juuri haittaamaan.

Päivä 5
Pieksämäki-Uurainen
Matka: 136 km
Ajoaika: 5 h 49 min
Keskinopeus: 23,3 km/h

Päivä 4: Pieksämäki

Aamulla viivyttelin riippumatossa tavallista pidempään, sillä ajatus nousemisesta ja hyttysten armadan kohtaamisesta leiriä purkaessa ei tuntunut mukavalta. Lopulta sain kuitenkin itseni väännettyä pystyyn, pakattua leirin ja raahattua kuormatun pyörän lohkareista metsänrinnettä tielle, josta matka jatkui kohti Varkautta.

Lyhyt pyrähdys Varkauteen sujui näppärästi, vaikkakin seututie osoittautui huomattavasti vilkkaammaksi kuin se oli eilisen myöhäisillan polkemisen perusteella Rantasalmen keskustaan ja siitä hiukan eteenpäin näyttäytynyt. Eilisen suunnitelman mukaan Varkaudessa ykkösprioriteetti oli sähkö. Ennen kuin menisin istumaan ABC:lle ehkä pariksikin tunniksi, halusin virkistäytyä joten suuntasin läheiselle uimarannalle. Ranta näytti hiukan rehevältä, mutta sehän ei minua estä. Kahlatessani veteen huomasin veden kuitenkin värjäävän reiteni ruskealla töhnällä — veden pinnassa oli kaiketi paksulti levää. Poistuin vedestä ja pyyhin töhnää pois vessapaperilla, sillä en halunnut liata ainoaa pyyhettäni tai edes pyykkipussiin suuntaavia shortseja ja suuntasin seuraavalle uimarannalle. Se oli onneksi pätevä ja vesi oli hyvälaatuista, joten kävin uimassa ja suuntasin ABC:lle. Nyhtöpossuronskiksia syödessäni ja sen jälkeen läppärillä juoksevia asioita hoitaessa ja reittiä suunnitellessa sain vatsan lisäksi niin tietokoneen, puhelimen kuin akkupankinkin ladattua lähes täyteen, joka tarjoaa minulle nyt vapauden viettää ainakin kaksi seuraavaa yötä sähköverkosta irti. Värkkäsin myös ajan kuluksi karttakuvat aiempien päivien blogipäivityksiin, jos kiinnostaa vilkaista (tosin näissä, kuten päivitysten lopussa olevissa numeroissakaan ei ole kaupunkien sisällä taitettua päämäärätöntä tutkimista, vain matka-ajot).

Limainen uimaranta

 

 

 

 

Ruokailun jälkeen halusin vielä tutustua vähän Varkauden keskustaan. Keskustan miljöö on uniikki ja suurten teollisuuslaitosten dominoiva. Paikoin sahalle johtavat materiaalikuljettimet risteilevät kadun ja vesiväylien yli. Tehdasalue on myös historiallisten kerrostumien täyttämä ja uutta ja vanhaa teollisuusarkkitehtuuria on vieri vieressä. Tehtaiden lisäksi kaupunkikuvaa hallitseva elementti on vesi, sillä järvet, joet ja kanavat jakavat kaupungin moneen osaan. Vaikka kyseessä onkin täysin eri mittakaavan kaupunki, Varkaudesta tuli paikoin vahvasti mieleen Hampuri, jossa teollisuushistoria on myös vahvasti läsnä kaupunkikuvassa.

 

 

Tehdasalueen jälkeen suuntasin kohti keskustan laidalla sijaitsevaa vesitornia, joka edustaa samaa konseptia kuin Kemin kaupungintalo. Vesitornissa on 11 kerrosta asuntoja, joiden päällä on vesisäiliö ja lopuksi ylimmässä 15. kerroksessa on yleisölle ilmaiseksi avoin terassikahvila. Söin kahvilassa mehujään, nautin 29 asteen lämmöstä ja joka suuntaan aukeavista upeista maisemista. Palasin alas terassilta portaita pitkin, jossa oli joka kerrostasanteella Varkauteen liittyvä graafinen aihe maalattuna rappukäytävän seinään. Kokonaisuudessaan rakennuksen aikaansa henkivä ilme ja arkkitehtuuri sekä katolta aukeava näkymä olivat mahtava kokonaisuus.

Lopuksi suuntasin vielä paikalliselle Tokmannille, jossa täydensin ruokavarastoja sekä ostin makuupussin, jonka olin viime yönä jälleen aamuyöstä viluissaan herättyäni todennut kipeästi tarvitsevani. Matkan alussa pyrin välttämään makuupussia sen viemän tilan takia, mutta nyt jo makuualustaa, crocseja ja uimapyyhettä klipsuttimilla ja mustekaloilla jonkin aikaa kuskattuani totesin, että pyörillä kulkevaan viritykseeni mahtuu ihan hyvin vielä yksi mustekaloilla kiinnitetty nyssäkkä lisää.

Illan jo lähestyessä oli korkea aika jättää Varkaus ja jatkaa polkemista. ABC:llä istuessani hahmottelin matkan mahdolliseksi loppumääränpääksi Vaasaa, joka olisi mielenkiintoinen kaupunki, jossa en ole aiemmin käynyt, sekä antaisi minulle mahdollisuuden vierailla ja mahdollisesti leiriytyä lähistöllä sijaitsevilla hiekkadyyneillä. Lisäksi olisi symbolisesti miellyttävää ottaa määränpääksi meri sekä tehdä reissusta Suomen itä-länsisuuntainen poikkileikkaus.

Tämä suunnitelma mielessä illan määränpääksi valikoitui Pieksämäki, osin mielenkiintoisen rautatiehistorian ja osittain hyvän tievaihtoehdon kautta. Matkan voisi taittaa suoraa valtatietä 23 pitkin, mutta uuden valtateitä välttelevän matkustusfilosofiani onneksi Pieksämäelle pääsisi myös melko suoraa seututietä, joka kaartaa valtatien pohjoispuolelta pienen Jäppilän taajaman kautta lisäämättä matkaan paljon kilometrejä valtatiehen verrattuna. Matka taittui lämpimässä säässä ja leppeässä myötätuulessa sutjakasti, tosin määränpään lähestyessä tie alkoi muuttua hyvin mäkiseksi. Pienen tien tunnelma oli toki parempi, mutta valtatie olisi kyllä säästänyt paljon kiipeämistä.

 

 

 

Mäkinen seututie

Pieksämäellä suuntasin läheiselle uimarannalle iltauintia varten. Uimaranta oli upeassa mäntykankaassa sijaitsevan lammen laidalla ja oli vielä puoli yhdeksän aikaan todella suosittu. Koska alueella oli paljon merkittyjä ulkoilureittejä ja viitoituksia laavuille, päätin seurata erästä näistä viitoista ja löysinkin läheisen järven rannalta upean laavupaikan iltaruokaa ja leiriytymistä varten. Valmistin retkikeittimellä tukevan illallisen pikaperunamuusiateriasta ja tölkkilihapullista ja riippumaton pystyttämisen jälkeenkin illan jo pimetessä oli hyttysiä niin vähän, että pystyin jäämään eväspöydän ääreen kirjoittamaan blogia ja nauttimaan auringon viime säteiden loistosta vastarannan petäjärivistöä vasten. Leirielämä vaikuttaa olevan niin helppoa että alkaa jo harmittaa, miksi en ole yrittänyt tällaista pyörämatkailua jo aikoja sitten.

Näkymä leiripaikalta

Päivä 4
Rantasalmi-Pieksämäki
Matka: 73 km
Ajoaika: 3 h 17 min
Keskinopeus: 22,2 km/h