Päivä 12: Viipyilyä vuonomaisemissa

Illalla nautin lämpimästä istumapaikasta ja sähköpistokkeesta ylellisen omassa huoneessani ja suunnittelin tulevien matkapäivien ohjelmaa tarkemmin. Koska eilisen päivämatka oli jäänyt hiukan tavoittelemaani lyhyemmäksi, edessäni oli valinta. Tästä matka jatkuisi Geiranger-nimisen pikkukaupungin läpi vuoristoon kohti sisämaata. Matka Geirangeriin on vain noin 30 km, sisältäen ensin lyhyen lauttamatkan ja sitten noin puolen kilometrin nousun ja lopulta serpentiinimäisen laskun Geirangerin keskustaan. Kaupungista eteenpäin edessä olisi kuitenkin välittömästi uusi Aursjovegenin ja Trollstigenin luokkaa oleva nousu vuoristoiselle ylängölle, joka vähitellen seuraavan 90 kilometrin matkalla laskeutuu alemmas Lom-nimiseen risteyskaupunkiin, joka sijaitsee noin 400 metriä merenpinnan yläpuolella. En mitenkään ehtisi päivässä taittaa yli 130 km matkaa rankkojen nousujen kera Lomiin, joten joutuisin jäämään yöksi ylänköosuudelle, jossa päivän ylimmät lämpötilatkin ovat yksinumeroisia ja yon oli ennustettu putoavan pakkaselle. En pysty leiriytymään noin kylmässä, ja koska osuudella ei ollut järkevänhintaisia mökkejä tai hotelleja, päätin viettää yön Geirangerissa vain 30 km etäisyydellä ja viipyillä siellä nauttien maisemista.

Tämä päätös mielessä päätin jälleen nukkua melko pitkään ja nauttia korkealaatuisesta hotelliaamiaisesta pitkän kaavan mukaan. Aluksi tein pekonitäytteisiä leipiä paikan päällä leivotuista sämpylöistä, jonka jälkeen jatkoin juustokekseillä homejuuston ja paikallisen vadelmahillon kera. Olisin silti valinnut budjettihotellin mikäli mahdollista, mutta tällainen pieni kosketus ylellisyyttä kyllä antoi myös hotellin hinnalle vastinetta.

Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen lähdin taittamaan lyhyttä matkaa lauttasatamaan. Vuonon ylittävä alus oli käytännössä suuri lossi ja ylitys kesti vain noin 10 minuttia. Lauttasatama oli varautunut ruuhkiinkin pitkillä jonotuskaistoilla, mutta ehkäpä viileästä vallitsevasta säätilasta johtuen ajoneuvoja ei ollut paljon, ja olin ainoa pyörän tai jalan liikkuva matkaaja. Lautan jälkeen lähdin polkemaan Geirangeriin johtavan vuoristosolan yli. Kiipeäminen sujui jo rutiinilla ja kun eteen tuli viisi kilometria pitkä tunneli, kuvittelin jo olevani voiton puolella. Tunneli osoittautui kuitenkin lievästi ylöspäin viettäväksi, joten työmaata oli vielä hiukan edessä. Noin tunnelin puolessa välissä vastaan ajoi paikallispoliisin maija, ja he viittoilivat minut sivuun ja kysyivät onko jokin syy miksi poljen tunnelissa. Kävi ilmi, että tunnelin viertä olisi kulkenut samansuuntainen vanha tie, mitä en ollut rekisteröinyt sillä viitoitus ohjasi Geirangeriin jatkavat tunneliin eikä sen suulla ollut kieltomerkkejä. Sain poliisilta sellaisen käsityksen että en varsinaisesti tehnyt mitään kiellettyä, eikä heillä ollut kommentoitavaa heijastinliivistä ja hyvästä valaistuksesta koostuvasta varustuksestani, mutta että tunneli ei ole paras paikka pyöräillä mikäli vaihtoehtoinen reitti on olemassa, mistä toki olen samaa mieltä. Jatkossa täytyy ennen tunneliosuuksia vielä ilmeisesti ottaa kartta kauniiseen käteen ja tarkistaa erikseen, onko vaihtoehtoista reittiä tarjolla.

Tunnelin jälkeen päädyin jylhän ja jyrkkäreunaisen vuonon laidalle, jonka reunaa tie lähti jyrkästi kiemurtelemaan alas kohti Geirangeria. Parin käännöksen jälkeen eteeni tuli yllättäen hieman surrealistisen näköinen massa autoja ja ihmisiä pakkautuneena tien vieressä olevalle pienelle levähdysalueelle, jossa oli myös lasiseinäiset kävelysillat näköalojen katselua varten. Paikalta avautui hämmästyttävän upea näkymä pitkälle vuonoon ja Geirangerin satamaan, jossa olevat kaksi risteilyalusta uskoakseni selittivät väenpaljouden. Paikan suosio perustuu Geirangervuonon statukseen Unescon maailmanperintökohteena, yhdessä toisen Norjan vuonoalueen kanssa ainoana luonnonperintökohteena koko Norjassa. Kävelin tien varresta hiukan pidemmälle tiiviisti tallattua polkua ottamaan kuvia ja näkymät olivat todellakin tämän tunnustuksen arvoiset. Vuono oli kapeampi ja jyrkempi kuin tähän asti näkemäni ja sitä reunustivat vesiputoukset. Näköalapaikalta näin kun toinen risteilyaluksista lähti seilaamaan vuonoa pitkin takaisin kohti avomerta ja Hurtigruten-varustamon 120 metrinen alus näytti tästä perspektiivistä ja valtavien kallionseinämien ympäröimänä kuin pienoismallilta tai kylpyammeessa kelluvalta lelulta.

Geiranger yläperspektiivistä

 

 

 

Kun palasin paikalle tien varteen, turistibussi oli pysäköinyt ajokaistalle, koska muut paikat olivat varattu ja hetken päästä tuttu poliisipartio ajoi paikalle ja joutui tiukkasanaisesti komentamaan kuljettajaa lähtemään paikalta pois. Matkailijaryhmä paimennettiin kiireesti bussiin ja poliisikin auttoi huutelemaan heitä lähtöä tekevään bussiin. Kun bussi oli lähtenyt, tokaisin toiselle poliiseista ymmärtäväni nyt mitä he tarkoittivat tunnelissa kun varoittivat että liikenne on täällä hullua. Kun lähdin jatkamaan serpentiinitietä alaspäin, sain hetken ajan lasketella omaa vauhtiani vuonon reunaa alas, minkä jälkeen jäin samaisen turistibussin perään jumiin. Se ajoi mutkat etanan vauhtia ja joutui paikoin pysähtymään ja kerran jopa peruuttamaan päästääkseen ohikulkevaa liikennettä ohi. Poliisipartio sattui vieläpä ajamaan alas takanani, saaden tilanteen kuulostamaan joltain huonolta vitsiltä: turistibussi, pyöräilijä ja poliisi ajoivat alas rinnettä... Olisin odottanut levikkeellä bussin menoa sillä pitkäkestoinen jarrujen puristaminen on epämukavaa eikä vuoren rinnettä alas mateleminen paikoin kävelyvauhtia ole hauskin tapa ajaa tällainen lasku, mutta levikkeitä ei enää tullut vastaan ja pian olin jo keskustan lauttasatamassa ilman suurempia ongelmia.

Satama oli niin ikään täynnä ihmisiä, ilmeisesti laituriin telakoituneesta suuresta saksalaisesta risteilyaluksesta joka oli noin ruotsinlaivan kokoinen. Koko Geiranger näyttikin melkoiselta turistirysältä, minkä ymmärtää, kun kyseessä on pikkupaikka johon sesongin aikana säännöllisesti sulloutuu jopa tuhansia risteilymatkustajia lyhyelle rantakadulle kiertelemään. Rantaraitilla söin ylihintaisen lounaan grillillä ja sen jälkeen päätin päivän viipyilyn hengessä istua piknikpöydälle ja yrittää lukea loppuun sen samaisen romaanin, johon en ole ehtinyt Uumajaan saapumisen jälkeen koskemaan. Kaikki lämpimät kerrokseni päällä pöydän ääressä pystyi istumaaan muuten, mutta näppini meinasivat jäätyä koska ajohanskat eivät salli sivujen kääntämistä. Lopulta sade ajoi minut jatkamaan matkaa, ja nousin vuorenrinnettä hiukan rantaraitilta läheiseen vierailijakeskukseen, jonka kahviossa jatkoin lukemista kanelipullan ääressä.

Vierailijakeskuksen sulkeuduttua olikin jo aika lähteä läheiselle leirintäalueelle pystyttämään leiriä. Tämän leirintäalueen olin etukäteen kartoittanut satelliittikuvista lupaavaksi paikaksi, ja löysinkin heti hyvän parin puita riippumaton ripustuspaikaksi. Kaiken kukkuraksi tämän paikan vieressä kuohuu vaikuttava vesiputous siten, että näen sen vieressäni riippumatosta tälläkin hetkellä blogia kirjoittaessani. Melko aikaisesta leiriytymisestä johtuen pääsen toivottavasti nukkumaan ja näin myös heräämään hyvissä ajoin valmiina huomisen jyrkkään nousuun, joka aukeaa heti leirintäalueen portista poistuessani. Onneksi sääennuste on luvannut ylängölle myötätuulta, minkä pitäisi auttaa minut taittamaan noin sadan kilometrin matkan melko vikkelästi kunhan saan jyrkän nousun pois alta.

Päivä 12: Valldal-Geiranger
Ajomatka: 30 km
Ajoaika: 1 h 56 min
Keskinopeus: 15,5 km/h
Nousu yht. 916 m
Lasku yht. 727 m