Olin tietämättäni mennyt varaamaan huoneen historiallisesta ja uniikista Elveseterin hotellista. Se on ollut hotellikäytössä 1870-luvulta asti, mutta entisen maatalon vanhimmat rakennukset ovat 1600-luvulta. Hotelli on kapeassa ja jyrkkäseinäisessä jokilaaksossa ja sen vieressä on Jotunheimenin vuoristo ja kansallispuisto sekä Norjan korkein vuori, 2469 metriin kurkottava Galdhøpiggen. Uniikin ympäristön lisäksi hotelli oli nähtävyys jo itsessään. Lukuisista eri rakennuksista ja niitä yhdistävistä kävelysilloista koostuva kompleksi oli täynnä mutkittelevia, kapeita ja matalia käytäviä ja portaikkoja, terasseja ja torneja. Päärakennuksen yhteistilat olivat täynnä erilaisia taideteoksia: öljymaalauksia, puukaiverruksia, ryijyjä ja veistoksia. Myös rakennus itsessään oli puukaiverruksin, lyijylasi-ikkunoin ja kaikkialle maalattujen muraalien koristama. Kaikkea yhdisti Norjan historia, viikinkiaiheet ja skandinaavisen mytologian hahmot. Maittavan aamiaisen jälkeen talsin ympäri hotellia haltioituneena ja yritin absorboida mahdollisiman paljon upeista yksityiskohtaisista koristeluista. Rakennus tuntui kuin jonkinlaiselta aikakapselilta hienoisen tervatun puun tuoksun, narisevien lattioiden ja labyrinttimaisen pohjakaavan myötä, ja varsin erilaisesta estetiikasta huolimatta siitä tuli jotenkin mieleeni Tylypahka. Paikka on varmasti ollut maaginen varsinkin hotellin alkuaikoina, kun yhteydet alueella ovat olleet huonot ja ympärillä avautui Jotunheimen, joka tarkoittaa kirjaimellisesti jättiläisten kotia. Viereisen Galdhøpiggenin huipullekin oli ensi kerran kiivetty vasta kaksi vuosikymmentä ennen hotellin aukeamista ja peikot ja muut mytologiset hahmot ovat varmasti olleet lukuisilla vierailla mielessä tässä jylhässä ja syrjäisessä paikassa.
Aikani hotellin sisustusta töllisteltyäni oli jo aika lähteä jatkamaan matkaa. Tämän päivän suunnitelmassa oli ylittää Sognefjellet, Pohjois-Euroopan korkein vuoristosola joka kohoaa korkeimmillaan 1438 metrin korkeuteen ja näin ollen tulee olemaan myös koko reissun korkein kohta. Onneksi koko tuota etäisyyttä minulla ei olisi tänään kiivettävänä, sillä elinen lasku Lomiin vei minut noin 400 metrin korkeuteen ja siitä kiipesin vielä hotellille noin parisataa metriä lisää. Nousu ei myöskään ollut jyrkkää seinämää kiemurtelevaa serpentiiniä vaan verrattaen loivaa kiipeämistä. Toki noin 800 metrin nousu parinkymmenen kilometrin sisään olisi silti rankka urakka, ja huipulle korkeuksiin oli ennustettu päivän ylimmäksi lämpötilaksi vain 7 astetta, joten joutuisin myös pohtimaan lämpimänä pysymistä.
Tie oli melko kapea, mutta hiljainen ja vaikka se ei olekaan yksinomaan turistireitti, näin päivän aikana vain kaksi rekkaa ja ehkäpä puolen tunnin välein kulkevia paikallisbusseja, joten mikään merkittävä liikenneyhteys se ei selvästikään ole. Kiipeäminen tuhannen metrin rajapyykin ohi kävi kuin huomaamatta, ja lämpimänä paistanut aurinko sekä leppeä myötätuuli pitivät lämmönsäätelyn helppona eikä kylmästä ilmasta huolimatta puuskaisen tuulen kuolemanhenkäyksistä tarvinnut kärsiä. Hitaasti nousu taittui ja tie tasaantui kaartelemaan jylhien lumihuippuisten vuorten ympäröimää karua tundraa. Nyt noin 1400 metrin korkeudessa ollessa oli ympäristöstä havaittavissa korkeusero esimerkiksi 1000 metrin tienoilla pysyneeseen Aursjovegenin ylänköön, mutta vain vaivoin. Puurajan ohittamisen jälkeen korkeudesta kielivät lähinnä vaivaiskoivujen esiintymistiheys ja tietä ympäröivien lumilämpäreiden koko. Majesteettisessa maisemassa oli ilo polkea ja auringon tarjoaman lämmön avulla pystyin pysähtelemään melko pitkään näköalapaikoilla ilman kylmän hiipimistä ytimiin. Hienointa antia oli ehkäpä hajanaiset pilvet, jotka vaivoin jättivät kaksikilometriset huiput näkyviin, mutta peittivät kauempana siintävät korkeammat huiput, ja yläilmojen kovassa tuulessa siivilöivät auringon valoa lumen peittämille rinteille tehden muutoin kivisen jähmettyneestä maisemasta yllättävän dynaamisen.
 |
| Sognefjelletin ylitys on aikoinaan ollut vaarallista ja ainakin kyltin mukaan ryövärit ovat usein väijyneet varomattomia kulkijoita tämän kiven takana |
Hiukan ylätasankoa edettyäni tuli vastaan vierailijakeskus, jossa oli kaksi vanhaa hirsirakennusta yhdistetty niiden väliin rakennetulla skandinaavisen modernilla, vaaleasta puusta ja lasista rakennetuista monikulmioista koostuvalla laajennusosalla. Keskuksen sisällä oli hotellimajoitusta, ravintola sekä taidenäyttely. Tässä kohtaa päätin jälleen ansainneeni lämpimän aterian lämpimän rakennuksen sisällä, joten söin suuren pasta-annoksen ja nautin ikkunasta käsin kun bussien tuomat turistilaumat kävelivät palelevan näköisinä viereisen järven ympärille rakennettua kävelyreittiä pitkin. Ruokailun jälkeen jouduin itsekin kuitenkin pitkän paikallaanpysyttelyn jälkeen astumaan ulos samaan viimaan, ja jouduin pukemaan päälleni kaikki kerrokset kunnes jonkin matkaa poljettuani lämpenin taas hiukan vaatetuksen keventämistä varten. Tässä kohtaa vastaan oli tullut jo monia hienoja näköalapaikkoja ja lasku alas vuonon rannassa odottavaa merta kohti oli jo lähellä.
Tämä lasku oli melko jyrkkä. En onneksi jumittunut hitaan turistibussin taakse matelemaan toisin kuin Geirangerissa, mutta kapean tien paikoin huono näkyvyys sekä paikoin routavaurioista kärsinyt asfaltti pakottivat pitämään vauhdin maltillisena. Jyrkkyydestään huolimatta valtava 1400-metrinen lasku tuntui jatkuvan melko pitkään ja ainakin jossain kohtaa ajotietokoneen mukaan saavutin kuitenkin päivän huippunopeudeksi mukavat 62 km/h. Laskun myötä ilma muuttui nopeasti lämpimäksi ja kylmään ylänköön nähden meren rantaan johdattava jyrkkä kanjoni alkoi tuntua lähes trooppiselta. Viimein jyrkkä laskuosuus päättyi ja viimeiset kilometrit kohti merta seurailivat tasaisesti laskevaa jokea.
Hiukan ennen merenrannassa sijaitsevaa Skjoldenin kylää tien varteen tuli erikoinen nähtävyyskyltti, jossa luki yksinkertaisesti "Wittgenstein". Kävi ilmi, että kyltti ohjasi kohti itävaltalaisfilosofi Ludwig Wittgensteinin historiallista taloa, jossa hän asui pienissä pätkissä retriitinomaisesti vuononperukan pikkukylässä työhönsä syventyen, alkaen vuodesta 1913 aina kuolemaansa asti vuonna 1950. Kyltin nähtyäni muistin aikoinaan lukeneeni tästä ja päätin spontaanisti pistäytyä talossa, koska näin erikoinen sattuma osuu kohdalle harvoin. Talossa vierailua varten piti läheiseltä leirintäalueelta vuokrata avain ja kävellä sitten ensin maalaistilan traktoritietä ja sitten hyvin epämääräistä kivipolkua pitkin jyrkällä rinteellä järven rannalla sijaitsevalle talolle. Reitin epämääräisyys selittyy osin sillä, että Wittgensteinin aikaan talolle kuljettiin veneellä järven poikki ja talvella jäiden yli. Paikalla nyt oleva talo on ilmeisesti laajasti restauroitu tai osittain uudelleenrakennettu, ja alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä paljoakaan. Tästä huolimatta paikka oli hauska nähdä. Vaikka sisustus ei kaiketi ollutkaan kovin autenttinen, ei jyrkässä rinteessä nököttävän mökin askeettisuudesta tai talvisesta vetoisuudesta ole epäilystä, ja tässä hiljaisuuden tyyssijassa oli helppoa nähdä, mikä Wittgensteinin ajoi tänne työskentelemään aina uudestaan. Mielenkiintoisinta antia oli ehkä kuitenkin paikan vieraskirja, jossa oli monien satunnaisten vierailijoiden sekä Wittgenstein-harrastajien kommentteja ja pohdintoja vierailusta.
Avaimen palautettuani leirintäalueen respaan kello oli jo sen verran, että päätin majoittua samaiselle leirintäalueelle yöksi, kun pihasta sattui löytymään hyviä riippumaton ripustukseen soveltuvia puita. Leirin pystytyksen jälkeen kävin suihkussa ja menin leirintäalueen keittiöön syömään pikapastaa ja kirjoittamaan blogia. Keittiössä satuin kohtaamaan ja aloin juttelemaan espanjalaisen Albertin kanssa, joka oli pari päivää sitten aloittanut pari viikkoa kestävän kävelyretken Norjan halki. Päädyimme keskustelemaan lähes kaksi tuntia ja oli mielenkiintoista jakaa kokemuksia ja anekdootteja pyörämatkailusta ja kuulla niitä kävellen reissaamisesta. Tämä oli ylivoimaisesti pisin keskustelu jonka olen tähän mennessä käynyt kenenkään kanssa koko reissun aikana, ja vaikka oma tila ja ajattelun rauha ovat minulle osa pyörämatkailun olemusta, enkä pane pahakseni että monina päivinä en sano muuta sanaa kuin kaupan kassalle "hei" ja "kiitos", ovat tällaiset satunnaiset kohtaamiset myös matkailun arvokasta antia.
Päivä 14: Lom-Skjolden
Ajomatka: 56 km
Ajoaika: 3 h 10 min
Keskinopeus: 17,6 km/h
Nousu yht. 1200 m
Lasku yht. 1960 m
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti