Päivä 15: Jäätikkövierailu

Aamulla heräsin melko aikaisin mutta hyvin nukkuneena ja laitoin leirin tottuneesti kasaan. Vaihdettuamme vielä pienet tsemppaukset ja hyvästit Albertin kanssa jatkoin lyhyen matkan Skjoldenin kylään, joka oli ensimmäinen kertani meren rannassa sen jälkeen kun kolme päivää sitten nousin Geirangerin satamasta pois ylempänä sijainneelle leirintäalueelle yöksi. En kuitenkaan vielä ole varsinaisesti rannikolla, sillä Skjolden on Norjan pisimmän vuonon, Sognefjordin perimmäisessä pohjukassa yli kahdensadan kilometrin päässä sen merelle aukeavalta suulta. Kävin kylän marketista aineksia tortilla-ateriaa varten ja söin ne rannassa istuen katsellen "vuonojen kuningasta" pitkin aukeavia maisemia. Pohdin myös miten jännittävää on, että noita samoja marketin käytäviä pitkin Ludwig Wittensteinkin sata vuotta sitten työsi ostoskärryään ja kaiketi pohti valintaa miedon ja tulisen salsan välillä.

Näkymä Norjan pisimmän vuonon perimmäisestä päädystä

Eilisen aikana kypsytin tämän päivän suunnitelmaksi tehdä melko pitkä sivukoukkaus umpikujaan päättyvään jokilaaksoon ja käydä katsomassa siellä ylhäältä vuorilta alas valuvaa jäätikköä. Olin tietoinen tästä jäätiköstä jo kotona kevyitä alkuvalmisteluita ja karkeita reittisuunnitelmia tehdessäni, mutta yli kolmenkymmenen kilometrin koukkaus umpikujaan ja samanmittainen paluumatka piti minut empimässä aina eiliseen asti, jolloin muistutin itselleni että tämän reissun yksi keskeisimpiä ideoita oli varata riittävästi aikaa käydä katsomassa mielenkiintoisia asioita ilman aikataulupainetta. Päätin siis niellä yhteensä lähes 70 kilometrin koukkauksen ja sen sijaan nauttia siitä, että ainakin pääsisin pitämään melko normaalin ajopäivän ilman sisyfoslaista kiipeämistä vuoren rinnettä ylös. Pohdin samalla myös mennyttä reittiä katsellessani, että olen melko hyvin onnistunut tavoitteessani viipyillä ja kierrellä, sillä jäätikön umpikujaan saavuttuani tulisin olemaan linnuntietä lähes täsmälleen sadan kilometrin eli alle päivämatkan päässä Aursjøvegenin näköalapaikasta, jossa kiikuin kuusi päivää sitten. Toki osa tästä mutkaisuudesta on välttämätön seuraus Norjan topografiasta, mutta olen silti monessa paikassa onnistuneesti vastustanut sisäistä intoa taittaa matkaa nopeasti kohti jotain kuviteltua määränpäätä. Tällä reissulla jokainen mielenkiintoinen välipysähdys on määränpää itsessään.

Päivän ajo alkoi ensin noin 30 kilometrin leppoisalla segmentillä vuonon rantaa pitkin Gaupne-nimiseen pikkukaupunkiin, josta umpikujasegmentti kohti jäätikköä tulisi alkamaan. Päivästä oli tullut aurinkoinen ja lämpötila oli kohonnut jo 20 asteen paremmalle puolelle, joten vuonon reunaa seuraillutta pikkutietä oli ilo ajaa. Paras segmentti oli kohta, jossa tunnelioikaisun kohdalla pyöräilijät ohjattiin vanhalle tieosuudelle, sillä nämä oikaistut segmentit ovat usein kapeimpia ja mutkaisimpia, mikä tekee niistä hauskoja ja dramaattisia ajaa, mutta toisaalta autoista ei tarvitse murehtia.

Tunnelin rinnalla kulkenut vanha tie

Gaupneen päästyäni koukkasin jäätikköä kohti suuntaavalle sivutielle sen kummemmin pysähtelemättä, koska tiesin joutuvani illalla kuitenkin palaamaan sen läpi uudelleen. Noin 35 kilometrin matka kevyesti viettävää Jostedalin jokilaaksoa ylös jäätikölle kesti hiukan pitempään vastatuulen ja nousun takia. Jostedalen on kärsinyt historiansa aikana kovista tulvista, ja matkalla oli ennätystulvien vedenkorkeutta kallionseinään merkkaamaan laitettuja laattoja. Esimerkiksi elokuun 1979 ennätystulva vaurioitti melko harvaan asutussa laaksossa silti noin sataa taloa ja neljäätoista siltaa, mutta nyttemmin vesivoimalaitosten padot ovat auttaneet tulvariskin hallitsemisessa. Päästyäni melko lähellä jäätikköä sijaitsevalle vierailijakeskukselle oli aikaa ja vaivaa kulunut jo sen verran että jouduin ottamaan tortilla-aterian jämät esiin ja syömään lounaan ennen jäätikölle etenemistä.

Veistoksellista arkkitehtuuria vierailijakeskuksessa

Vierailijakeskuksen ikkunasta pilkotti jo jäätikkö, jonka parkkipaikalle oli vierailijakeskukselta vielä parin kilometrin matka tullattua tietä, tosin pyöräilijänä vältyin jälleen tullin maksamisesta. Alueen vuoriston korkeuksissa levittyvä Jostedalsbreen on Manner-Euroopan suurin jäätikkö, ja on myös keskeinen osa samannimistä kansallispuistoa. Tämän laaksoon työntyvän kielekkeen nimi on Nigardsbreen, ja sitä pidetään yhtenä yleisölle helpoimmin lähestyttävistä jäätiköistä. Parkkipaikalta oli jäätikön reunalle noin kahden kilometrin kävely kivisiä polkuja ja silokallioita pitkin, tosin kävelyä pystyi alkupäästä lyhentämään hiukan viereisen järven yli kulkeneella veneellä. Päätin ottaa venekyydin, sillä vaikka säästynyt kävelymatka oli alle puolet etäisyydestä parkkipaikalle, säästi se silti hiukan voimia paluumatkaan Gaupneen ja pieni veneajelu jäätikköjärvellä oli jo erikoisuus itsessään.

Jostedalin laaksoa pitkin polkiessani vuonon rannasta aurinko oli peittynyt kevyen pilviverhon taakse, mutta kävelyn aikana olin todella tyytyväinen että päivä oli silti säilynyt poutaisena. Jäätikön paljaaksi kiillottamat silokalliot olivat kuivanakin paikoin liukkaita kengänpohjan alla ja märkänä niitä pitkin kulkeminen olisi ollut todellista liukastelua ja vaatinut paljon enemmän aikaa ja keskittymistä. Jäätikkö on vielä parisataa vuotta sitten ollut huomattavasti suurempi ja ulottunut kolmen kilometrin päässä sijaitsevalle vierailijakeskukselle asti, ja silokallioihin kovertuneet suuret pyöreät muodot ovat selvä merkki tästä. Tämä ei ole seurausta pelkästään ilmastonmuutoksesta, vaan suurin vetäytyminen on tapahtunut 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin 1500-1700-lukujen "pieni jääkausi" oli saanut Nigardsbreenin ulottumaan liian pitkälle ollakseen pitkässä juoksussa stabiili, vaikkakin koko Jostedalsbreen kutistuukin tällä hetkellä voimakkaasti ilmastonmuutoksen seurauksena.

 

 

Jäätikön historiallinen koko, nykyinen vierailijakeskus on karkeasti 1748-vuoden viivan kohdalla

Lähestyessäni jäätikköä virallinen näköalapaikka meni, mutta jatkoin matkaa lähemmäksi kohti jäätikön reunaa, jonne johti ahkerasti kuljettu polku piikkikengillä ja sauvoilla varustettuja jäätikkökävelijöitä varten. Jatkoinkin samaa polkua aivan jäätikön viereen ja olisin mielelläni kävellyt lyhyen matkaa jäätikköä pitkin ihan vain uniikkina kokemuksena. Pinta oli kuitenkin märkää jäätä, ja vaikka siinä onkin tekstuuria aiheutuen jäätikön pintaan laskeutuneista tummista epäpuhtauksista, jotka imevät auringon valoa ja sulattavat siihen koloja, oli pinta silti liian liukas kävelyä varten ilman piikkikenkiä. Harmittelin hiukan, että en ollut vuokrannut niitä välinevuokraamosta, mutta toisaalta pääsin silti aivan jäätikön viereen ja näin sen lumoavan sinisen hehkun joka minut kuvissa niin valloitti että ylipäänsä päädyin sitä tänne asti omin silmin katsomaan.

Viipyilin hyvän tovin jäätikön vieressä tuijottaen sen sinisiin syvyyksiin aukeavia railoja, ennen kuin oli aika lähteä suuntaamaan takaisin parkkipaikkaa. Sen kummemmin suunnittelematta ehdin juuri minuutilleen takaisin viimeiseen takaisin parkkipaikalle suunnanneeseen veneeseen, mikä oli onnekasta vaikka sen missaaminen olisi tarkoittanutkin vain lyhyttä lisäkävelyä. Paluumatka Gaupneen sujui loivassa alamäessä ja ajoittaisessa myötätuulessa nopeasti ja lopulta saman tienpätkän peruuttaminen takaisinpäin ei juuri haitannut. Ainakin näin uniikissa jylhässä maisemassa saa toiseen suuntaan matkaamisesta itse asiassa paljon irti uusien näkökulmien ja perspektiivien kautta. 

Lähestyessäni Gaupnea kello alkoi jo olla paljon ja päätin varata kaupungista jälleen hotellihuoneen. Olen nyt vajonnut rytmiin jossa leiriydyn joka toinen yö ja majoitun hotellissa joka toinen, mutta se on ollut lähinnä myönnytys leirintäalueiden huonolle puutarjonnalle. Olen karkeasti hahmotellut siirtyväni tästä hiljalleen kohti rannikkoa ja Bergeniä, ja oletan että avautuva maasto alkaa taas antaa enemmän mahdollisuuksia myös pusikossa yöpymisille, joten kalliiden hotellihuoneiden käytön soisi tästä eteenpäin hiukan vähentyvän.

Päivä 15: Skjolden-Gaupne
Ajomatka: 101 km
Ajoaika: 4 h 37 min
Keskinopeus: 21,8 km/h
Nousu yht. 606 m
Lasku yht. 635 m