Päivä 7: Wuppertal - Maastricht

Ensi töikseni aamulla jouduin menemään hotellin vastaanottoon selvittelemään maksua, jonka huomasin suorittaneeni kahteen kertaan, ensin varauksen yhteydessä varaussivustolla ja sitten uudestaan kirjoittautuessa sisään vastaanoton maksupäätteellä. Onneksi tämä prosessi ei vienyt kauaa ja pääsin jatkamaan matkaa aamupalapöydän ääreen.

Ennen pyörän päälle siirtymistä minun täytyi luonnollisesti käydä vielä koeajamassa kaupungin uniikki joukkoliikennejärjestelmä, joka on Wikipedian mukaan suomeksi nimeltään yksiraiteinen riippurata. Sen rakentaminen aloitettiin jo vuonna 1898, tarkoituksena yhdistää Wupperin laaksossa sijaitsevat Barmenin, Elberfeldin ja Vohwinkelin kaupungit sekä alueen nopeasti kasvava teollisuus tehokkaasti toisiinsa. Liikennöinti alkoi vuonna 1901 ja ajan saatossa riippuradan yhdistämät kolme kaupunkia sulautuivat yhteen Wuppertaliksi. Lopulta ikoniseksi osaksi kaupunkikuvaa muodostunut järjestelmä julistettiin suojelukohteeksi 90-luvulla.

Suojelukohteen asemasta ja pitkästä historiasta huolimatta riippurata ei ole vain turistien viihteeksi tarkoitettu kuriositeetti, vaan 20 asemaa ja 13 kilometriä rataa käsittävä järjestelmä kuljettaa vuosittain 25 miljoonaa ihmistä. 2000-luvulla lähes koko järjestelmä, mukaan lukien kiskot, tukipilarit, asemat ja kalusto on modernisoitu. Matkustaessani riippuradassa muutaman asemanvälin yhteen suuntaan ja sitten takaisin keskustaan hotellille tämä näkyi selkeästi, sillä asemat ja junat olivat moderneja ja ruuhka-ajan ulkopuolellakin todella vilkkaita. Kyyti olisi ollut kuin missä tahansa raitiovaunussa tai lähijunassa, mikäli ikkunasta katsoessa ei olisi huomannut roikkuvansa veden yläpuolella. Ainoa modernisaatiossa unohtunut asia oli korttimaksu ja lippuautomaatilla asioidessani jouduin turvautumaan jälleen hätävarakäteiseen.

Valitettavasti hotellilta lähtiessäni huomasin, että kamera oli eilisten yökuvien jäljiltä jäänyt manuaalitarkennukselle ja monet riippuradasta ottamani kuvat olivat epäteräviä. Nolo kömmähdys, mutta onneksi huomasin ongelman ennen pitkää. Lähtiessäni lopulta polkemaan hotellilta kohti Maastrichtiä seurasi reittini laaksoa ja riippurataa pitkän aikaa ja sain vielä mahdollisuuden ottaa lisää kuvia, tällä kertaa asianmukaisesti tarkennettuna. Paikoin riippurata siirtyi joen yltä kulkemaan joen vieressä kulkeneen vanhan pääkadun yllä. Tiiviisti kadun varteen, korotettujen kiskojen ympärille rakennetut vanhat talot tuottivat hyvin eläväistä ja mielenkiintoista kaupunkinäkymää.

Wuppertalin jäätyä taakse vähenivät myös maaston korkeuserot, mistä väsyneet reisilihakseni kiittivät suuresti. Jonkin matkaa poljettuani reittini toi minut kuitenkin lähelle Dusseldorfin kaupunkia, mikä jälleen hidasti matkantekoa. Dusseldorfissa oli matkan tähänastisista kaupungeista ehkä huonoin pyöräilyinfra, ainakin pienen otantani perusteella. Ohitin kaupungin hiukan keskustan ulkopuolelta, kuitenkin vilkasta ja tiiviin kaupunkirakenteen ympäröimää tietä käyttäen ja poljin pääosin todella kapeita jalkakäytäviä pitkin, sillä en uskaltanut koettaa onneani vilkkaan ja nopean autoliikenteen keskellä. Paikoin risteyksissä oli pyöräkaistoja, mutta ne eivät yhdistyneet toisiinsa hyvin ja olivat huonosti totetun oloisia. Yhdessä risteyksessä meinasin mennä punaisia päin, kun olin erehtynyt katsomaan väärää valo-opastetta.

Dusseldorfissa ollut puisto on selvästi kärsinyt ennätyskovasta kuivuudesta

Tässä kuvassa on pyöräilijälle vain huonoja paikkoja

Dusseldorfin ohitettuani matkanteko helpottui jälleen ja eilisen menestyksen myötä laitoin jälleen puhelimen karttaohjeet suoraan näkyville pyörän päälle, luottaen ohjeiden vievän minut suoraan ja näppärästi perille asti. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä useampaan otteeseen karttasovellus oli ohjaamassa minua täysin kulkukelvottomalle kinttupolulle, jotka eivät välillä edes erottuneet rehevinä levittelevien nokkosten ja ohdakkeiden seasta. Nämä polut olisi pitänyt taltioida kameraan, mutta ärsytykseltäni en huomannut napata yhdestäkään näistä ehdotuksista kuvia.

Lopulta jouduin tunnustamaan tappioni ja jälleen siirtymään vanhaan prosessiin, jossa navigoin enemmän kylttien perusteella ja pysähdyn aina välillä lukemaan karttaa. Onneksi asutuksen ja tieverkon harvennuttua tämä ei enää vaatinut kovin tiheitä kartanlukupysähdyksiä. Muutaman kerran pyöräilyviitat johdattivat minut jälleen kaukana vilkkaista autoteistä kulkeneita, hyvin päällystettyjä pyöräreittejä pitkin, joka oli mukavaa vaihtelua Dusseldorfin autokaaokseen.

Hyvä, kaukana liikenteestä sijaitseva pyöräreitti kahden pikkukaupungin välillä

Viikon hauskin vitsi oli kuoppaisesta pyörätiestä varoittava kyltti. Odotin kohtaavani erityisen pahoja päällystevaurioita, kuten meteorikraattereita tai ehkä aktiivisen tulivuoren, mutta pyörätie ei ollut sen kuoppaisempi kuin muuallakaan.

Noin 30 kilometria ennen Maastrichtiä ylitin Alankomaiden rajan ja kuten osasin odottaa, oli ero pyöräilyinfrassa melkoinen. Kaikista ongelmista en edelleenkään päässyt eroon, kuten älyttömillä laatoilla päällystetyistä pyöräteistä, joita jostain syystä suositaan taajama-alueilla myös täällä Alankomaissa, mutta kaiken kaikkiaan parannus Saksaan verrattuna oli silti suuri. Pyörätiet ovat riittävän leveitä turvallisia ohituksia varten, pyöräkaistoilla ei ole teräviä reunakiviä risteyksien kohdalla, liikennevalot ovat fiksumpia eikä turhaa odottelua ole lainkaan yhtä paljon kuin Saksassa, ja niin edelleen. Yritän kuitenkin olla tottumatta näihin parannuksiin liikaa, sillä huomenna matka jatkuu Belgiaan ja kuulemani mukaan sikäläiseltä pyöräilyinfralta ei kannata odottaa liikoja.

Pyörän lampusta akku loppu? Ei hätää, sitä voi ladata puhelimen akusta adapterikaapelin avulla. Omituinen, mutta toimiva viritys.

Hotellille päästyäni oli jälleen pimeä. Näin lämpimällä kesällä ei yön laskeutuminen ole varsinaisesti ongelma, mutta se kertoo minun systemaattisesti aliarvioivan ajonopeuteni. Pitäisi ehkä hiljalleen alkaa sisäistämään, että kuoppaisia pyöräteitä kulkiessa mutkittelevia reittejä kylien ja pikkukaupunkien läpi, jatkuvasti pysähdellen liikennevaloissa tai karttaa lukiessa, ei saavuta samanlaista keskinopeutta kuin Suomessa tasaista asfalttia maantien piennarta tauotta paahtaessa. Tällä reissulla olen jo käytännössä lukinnut jäljellä olevien ajopäivien etäisyydet ja määränpäät, mutta aion pitää aikataulujen keventämisen mielessä seuraavaa reissua varten. Vaikka pitkä ajomatka antaa mukavan saavutuksen tunteen, olisi matkan varrella toisaalta hyvä olla hiukan aikaa ottaa löysästi ja nauttia tauoista ja hienoista maisemista ilman murhetta hotellin vastaanoton sulkeutumisesta.

Päivä 7:
Wuppertal - Maastricht
Etäisyys: 132 km
Ajoaika: 6 h 57 min
Keskinopeus: 19,1 km/h