Tämän päivän koko ajourakka koostuisi länteen ja luoteeseen suuntaavia pikkuteitä pitkin, lähes kokonaan sisämaassa. Leirin pakkaamisen jälkeen polkeminen alkoi eiliseltä kesken jääneellä alamäellä, joka oli mukava alku päivään, vaikkakin kylmiltään laskuun lähteminen vielä aamupäivän viileydessä vaatikin aluksi tuulitakin vetämistä päälle lämmikkeeksi. Pian maasto kuitenkin tasaantui ja polkeminen kohti ensimmäistä välietappia, Sonden kylää, jatkui aurinkoisissa ja lämpimissä merkeissä. Reitti seuraili vuonomaisen järven rantaa ja noin puolivälissä Sondeen tie ylitti järven kapeaa hiekkaharjua pitkin, jossa seisoi viehättävä vanha Hestadin kappeli.
Se osoittautui yleisölle avoimeksi ja vaikka pieneen kirkkoon pääsystä pitikin pulittaa 90 kruunun pääsylippu, olin sillä hetkellä ainoa kävijä ja sain lipun yhteyteen myös henkilökohtaisen opastuksen kirkon historiasta. Paikalle rakennettiin yksi Norjan varhaisimpia kirkkoja 1100-luvulla osana pyhän Olavin tuomaa kristinuskon aaltoa, ja paikalle muodostui vauras seurakunta jonka kasteet ja messut keräsivät väkeä laajalta, järveen työntyvän harjun ollen keskeinen solmukohta. Ruttoepidemian aikaan alueen maatalous kärsi rajusti ja sitä myötä myös seurakunnan tulot tippuivat, ja kirkon ylläpito jäi retuperälle. 1800-luvun alussa lahoava ja linnunpesien ja pensaiden täyttämä vanha kirkko purettiin ja osittain sen vanhoja raaka-aineita hyödyntäen samalle paikalle rakennettiin nykyinen kirkko. Pieni korjaus muuten aiempien päivien kirkkopuheisiin, Norjan stavkyrke ei ole suomeksi paanukirkko kuten olen aiemmin virheellisesti nimittänyt, vaan sauvakirkko, vaikka monissa sauvakirkoissa paanuista koostuva katto onkin. Nimi tulee kirkkojen pystysuuntaisina kantavina rakenteina toimivista suurista hirsistä. Hestadin kappeli ei ole sauvakirkko, mutta siitä löytyy paksuja pyöröhirsiä, joiden uskotaan olevan alkuperäisestä 1100-luvulla rakennetusta kirkosta peräisin olevia kantavia "sauvoja".
Kirkkohistoriallisen pysähdyksen jälkeen jatkoin polkemista kaunista järvenrantaa myöten. Järven lopulla oli nähtävyyskyltein merkitty koski, Eikjelandsfossen, jota minun oli luonnollisesti myös pysähdyttävä katsomaan. Se oli jotain kosken ja vesiputouksen väliltä ja kuohusi komeasti melko maltilliseta pudotuskorkeudesta huolimatta. Vesirajassa sattui kuitenkin myös olemaan mätänevä peuran ruho, joka oli kärpästen kansoittama ja lemusi melko ikävästi, joten en jäänyt analysoimaan tämän putouksen hengitystä sen pidemmäksi aikaa vaan jatkoin matkaa. Pian saavuin Sondeen, jossa menin markettiin aikomuksena ostaa myöhemmin lounaaksi syötäväksi mukaan jälleen valmis voileipä tai burrito. Tässä kaupassa oli kuitenkin lämminhyllyssä monenlaisia annoksia, ja päädyin ostamaan vaihtelun vuoksi burgerin, vaikkakin lämpimänä se piti syödä heti. Aamupalasta oli kuitenkin vierähtänyt jo jonkin aikaa ja kylän läpi virtaavan joen varrella oli mukavia piknikpöytiä joten en pitänyt tätä pahana uhrauksena.
Sonden jälkeen suora tie Bergeniin olisi ollut E39-valtatie, jonka Trondheimin ja Oppdalin väliset stressin hetket mielessä jätin huomiotta ja jatkoin sen sijaan mäkisen maaston halki suuntaavaa kapeaa pikkutietä kohti. Tässä oli edessä tämän päivän pisin, noin 400 metriin kohoava nousu, mikä ei tuntunut pahalta eilisen puristukseen verrattuna. Lähdin polkemaan todella kapeaa mutta silti hyvällä asfalttipinnalla varustettua pikkutietä pitkin. Noin nousun puolivälissä vastaan tuli auto, jota väistin mahdollisimman lähelle tien reunaa. Asfaltin laitaa tuijottaessani en hoksannut, että tien reunassa oleva metallikaide tuli liian lähelle ja tarttui kiinni jonkin verran rungosta ulospäin työntyviin oikeanpuoleisiin laukkuihini, ja yhtäkkiä teinkin läheistä tuttavuutta asfaltin kanssa. Keskellä jyrkkää nousua ja varovaista väistöliikettä vauhtini oli hädin tuskin kävelyvauhtia suurempi ja auto oli jo ehtinyt madella ohitseni, joten kaatumisen suurin seuraus oli kolhiintunut ego. Henkilöautoa ajanut iäkäs paikallinen mies näki ilmeisesti peilistä mitä kävi, ja peruutti paikalle katsomaan oliko kaikki kunnossa. Kielimuurista huolimatta sain hänet vakuuttuneeksi että kaikki oli kunnossa ja harmittelin, että hän joutui mukaan tilanteeseen joka oli seurausta yksinomaan minun varomattomuudestani. Kiusallisen tilanteen loppusaldoksi jäi pientä asfaltti-ihottumaa kyynärpäähän ja pyörälaukun kylkeen naarmuja, joiden vedenpitävyyden joudun tarkistamaan Bergenissä, mutta muutoin mitään ei ollut käynyt. En olekaan aikaisemmin kaatunut kuormatulla pyörällä yli kymmenen vuoden pyörämatkailun aikana joten ehkä nyt oll jo korkea aika. Hyvää tilanteessa on ainakin se että kömmähdys sattui matalien panosten tilanteessa ilman seuraamuksia, ja ehkä herätteli minut hiukan varovaisemmaksi myös näihin arkisiin tilanteisiin ilman kovaa vauhtia, liukkautta, huonoa näkyvyyttä tai muita riskitekijöitä jotka normaalisti nostavat varovaisuutta ja keskittymistä.
Loppu noususta sujui kovasti hikoillen mutta muuten ongelmitta. Tämän jälkeen pikkutie laski kohti kaksinumeroista paikallistietä, joka johtaa kahden lauttamatkan kautta aina Bergenin lieppeille saakka. Oletin, että tämä olisi ollut hiukan vilkkaampi tie, mutta vielä mitä. Liikenteessä oli monen minuutin taukoja ja paikoin tämäkin tie oli niin kapea että autoilija ja pyöräilijä hädin tuskin mahtuivat ohi samaan aikaan. Ilmeisesti vieressä parinkymmenen kilometrin päässä samansuuntaisesti kulkeva E39 vetää puoleensa kaiken paitsi paikallisliikenteen, mikä oli minulle tervetullut asia.
Tässä kohtaa oli taas kilometrejä taittunut ja myös paikallistie oli kumpuileva ja toistuvat mäet imivät energiaa, joten olin käymässä nälkäiseksi. Ennen edessä odottavaa lauttamatkaa oli Leirvik-niminen kylä, jonka ruokakaupasta ajattelin hakea täytetyn leivän tai jotain muuta evästä, mutta kylässä sattui olemaan hotelli joka mainosti pizzabuffettia. En voinut ohittaa tällaista kohtalon sanelemaa kohtaamista, joten astelin sisään ja imuroin pizzabuffetin lähes tyhjäksi. Noin kaksi ja puoli pizzaa myöhemmin olin iloisesti täynnä ja hain vielä ruokakaupasta pieniä lisätarpeita mukaan. Kun aloin selvittää läheisestä satamasta lähtevän lautan aikataulua, huomasin että 20 minuutin päästä olisi lähtö, jonka missatessani joutuisin odottamaan seuraavaa yli kaksi tuntia. Tämän tajuttuani lähdin kiireellä polkemaan kohti satamaa, vaikkakin laskin että kohtalaisella vauhdilla ehtisin noin viiden minuutin varoajalla. Ehdin lopulta paikan päälle jo ennen kuin odottavia ajoneuvoja alettiin kuormaamaan. Tämä lautta vei minut viimein Sognefjordin ylitse, samaisen Norjan pisimmän vuonon, jonka perukoilla söin tortilla-aamupalaa kolme päivää sitten.
Noin 20 minuuttia kestäneen ylityksen jälkeen lautasta noustuani alkoi jo ilta lähestymään ja leiriytyminen muuttua ajankohtaiseksi. Tieosuus oli edelleen erittäin hiljainen ja saatavilla ei ollut leirintäalueita, mutta olin päättänyt, että voin yöpyä pusikossa ja tehdä alkeellisen peseytymisen käyttäen kosteuspyyhkeitä, sillä huomenna saavun Bergeniin jossa joka tapauksessa pesen pyykkiä ja myös makuupussissa käyttämäni univaatteet joutuvat joka tapauksessa pesuun. Noin tunnin polkemisen jälkeen löysinkin hyvän leiripaikan ja asetuin taloksi. Illan ohjelmassa on blogin kirjoittamisen jälkeen löytää vielä sopiva hotelli Bergenistä, jossa aion viettää kolme yötä eli kaksi kokonaista lepopäivää.
Päivä 17: Likholefossen-Nordgulen
Ajomatka: 102 km
Ajoaika: 5 h 25 min
Keskinopeus: 18,9 km/h
Nousu yht. 1453 m
Lasku yht. 1728 m
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti